Viime kesän aikana minulla on ollut aikaa miettiä kaikenlaista enemmän tai vähemmän vakavaa. Olen jo monen vuoden ajan ollut lojaali ajatukselle, että kuuro voi olla onnellinen vain kuuron elämänkumppanin kanssa. Laaja ymmärrys kieli- ja kulttuurivähemmistömme syvimmästä olemuksesta on tärkeä asia, jos haluaa jakaa elämänsä viittomakielisen kuuron kanssa. Mutta mitä jos markkinat ovat huonot?
Suomessa arvioidaan olevan n. 5000 viittomakieltä käyttävää kuuroa. Okei. Katsotaanpa yleisesti Suomen väestörakennetta. Alle 30-vuotiaiden osuus Suomen väestöstä on n. 40 %, mikä tarkoittaa huonolla matikkapäälläni laskettuna noin kahta miljoonaa yksilöä. Näistä puolet on miespuolisia. Koskapa sylivauvoja ja vaahtosammuttimia ei voi ajatella potentiaalisina aviopuolisoina, on tehtävä rajaus täysi-ikäisiin. Kehnosti arvioiden 18-30 -vuotiaita miehiä on Suomessa n. 400 000.
Saman laskukaavan mukaan Suomen suuressa valtakunnassa pitäisi olla n. 400 18-30 -vuotiasta kuuroa prinssiä. (Voi olla, että olen laskenut pieleen, mutta ymmärrättehän pointin? Tutkimusten mukaan kuurojen osuus on noin promille maan väestöstä.) Koska he ovat sukukypsässä iässä, suuri osa heistä on luultavasti jo pariutunut. Osa asuu Lapin pimeiden metsien onkaloissa (höm, ainakin kaamoksen aikana) ja ovat etelässä asuvien prinsessojen saavuttamattomissa. Muutamien kanssa olen jo yritellyt suhdetta. Osa on joskus seurustellut ystävieni kanssa, joten tuntuu moraalittomalta kehitellä heidän kanssaan mitään.
Päättelytehtävä:
Montako prinssiä jää jäljelle?
Markkinat ovat siis huomattavasti paremmat kuulevien kentällä. Mutta... Voiko kuulevan ja kuuron välinen seurustelusuhde onnistua? Onko se tuhoon tuomittu jo alusta lähtien vai onko olemassa pieni onnistumisen mahdollisuus? Lähipiirissäni on kyllä muutama kuuro&kuuleva pari, jotka ovat seurustelleet onnellisesti monta vuotta. On mielenkiintoista, että näissä tapauksissa kuuleva osapuoli on ollut viittomakielentaitoinen jo ennen kuin on tavannut kuuron elämänkumppaninsa. Tällä asialla näyttää olevan merkitystä suhteen onnistumisen kannalta. (Hei! En halua yleistää - minulla ei vain ole kokemusta muista pareista.)
Pohdintaa:
Jaksaako suomalainen kuuleva mies opetella viittomakielen niin hyvin, että kykenee itsenäisesti keskustelemaan viittomakielisten ystävieni kanssa? Kuinka kauan hän jaksaa ymmärtää, että en koskaan pysty nauttimaan sataprosenttisesti hänen ystäviensä ja sukulaistensa seurasta, koska vieraskielisenä olen aina enemmän tai vähemmän pihalla siitä mistä keskustellaan? Ymmärtääkö hän, että kuurojen yhteisö on minulle henkireikä, jota ilman tukehtuisin? Haluaako hän sulautua yhteisön jäseneksi omasta tahdostaan eikä vain minun takiani? Kiinnostaako häntä aidosti yhteisön historia ja kulttuuri? Onko hän kiinnostunut minusta vain siksi, että olen hänen mielestään erilainen? Onko viittomakielisyys jollain lailla eksoottista ja siksi viehättävää? Onko hän oikeasti kiinnostunut minusta ihmisenä, vai näkeekö hän minussa kuuron naisen, joka (mukamas) kaipaa hoivaa ja suojelusta?
Mietinkö minä turhia? Olenko minä liian vaativa? :/
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
11 kommenttia:
Vastaan omalta kohdaltani.
Jaksaisinko opetella viittomakielen, niin hyvin että syvällisempi kommunikointi on mahdollista?
- Luultavasti en ja vastakysymyksenä onnistuisiko se edes?
Luultavasti kaikki kuulevat, jotka vaivautuvat opettelemaan viittomakielen kunnolla omaavat jotain kielellistä lahjakkuutta siihen suuntaan. Se ei tarkoita sitä että nuo 400k potentiaalista prinssiä olisivat yleisesti lahjakkaita tuolla tavoin.
Kuinka kauan hän jaksaa ymmärtää, että en koskaan pysty nauttimaan sataprosenttisesti hänen ystäviensä ja sukulaistensa seurasta?
- Ikuisesti? Kun sukulaisista tai ystävistä pitämistä ei voi vaatia / odottaa kuuleviltakaan ihmisiltä. Ihmisten pitämiset ovat heidän omiaan.
Ymmärtääkö hän, että kuurojen yhteisö on minulle henkireikä, jota ilman tukehtuisin?
- Kyllä, tai sitten hän on väärä ihminen.
Haluaako hän sulautua yhteisön jäseneksi omasta tahdostaan eikä vain minun takiani?
- KS. vastaus 2 eli jos sinä et voi sulautua kuulevien yhteisöön, niin voitko sinä vaatia myöskään tätä.
Kiinnostaako häntä aidosti yhteisön historia ja kulttuuri?
- Voiko tätä erottaa siitä, että pitää kuurosta tytöstä? Eli ymmärtääkseen toista lienee pakko olla kiinostunut noista.
Onko hän kiinnostunut minusta vain siksi, että olen hänen mielestään erilainen? Onko viittomakielisyys jollain lailla eksoottista ja siksi viehättävää?
- On se varmaan eksoottista ja viehettävää, mutta en silti sen perusteella seurustelisi. Iskeä toki voisin yrittää, jos olisit muuten viehettävä.
Onko hän oikeasti kiinnostunut minusta ihmisenä, vai näkeekö hän minussa kuuron naisen, joka (mukamas) kaipaa hoivaa ja suojelusta?
- Huh, olisi aika pelottava ajatus tuo.
Tajusin muuten, että tämä toimii myös toisin päin. Se on myös voimakas attraktio, että olet fiksu ja pärjäät kuuroudesta huolimatta.
Muuten tapahtuuko tuota paljon, että kuulevat yrittää iskeä eksoottisuuden tai hoivavietin pohjalta?
Mutta kyllähän suomesta löytyy miehiä jotka ovat joka tapauksessa jo opetelleet viittomakielen vaikka ovat kuulevia. Ainakin Jyväskylän yliopistossa viittokielen opiskelijoissa oli reilusti kuulevia nuoria miehiä. Varmaan löytyy muistakin yliopistoista tällaisia.
Minähän olen siis kuuleva eikä minulla ole kuuroja tuttuja, mutta kyllähän erikieliset ihmiset eri kulttuureista aina välillä rakastuvat ja menevät naimisiin, ja aina välillä suhteet onnistuvat. Oleellisena pointtina näkemissäni parissa onnistuneessa versiossa tuntuisi olevan molemminpuolinen aito kunnioitus toisen kulttuuria kohtaan, mutta kuitenkin sillä tavalla, että toista ei vaadita osallistumaan omaan yhteisöön/kulttuuriin enempää kuin tuntuu hyvältä.
No hyvä vaihtoehtohan mieheksi olisi joku viittomakielen tulkki :D, tai joku joka on joutunut opettelemaan viittomakieltä, jos joku läheisensä on kuuro! Mutta eihän tuollaisella pitäisi olla väliä, jos oikein kunnolla rakastuu, eihän ;)? (Mä ainakin haluaisin ajatella niin, ikiromantikko kun olen..)
Zache, Orange Seeds, anonymous ja Haqikah: Kiitos kommenteistanne, arvostan.
Viittomakielen oppiminen on toki täysin mahdollista. Mitä enemmän viettää aikaa viittomakielisten parissa, sitä tehokkaammin prosessi etenee. Vanha kunnon kielikylpy on pettämätön.
Zache ja anonymous nostivat hyvän pointin esiin tuon "sulautumisen" suhteen. Voinko minä vaatia sitä? Olisi kyllä ideaalitilanne, jos kumppani viihtyisi viittomakieltä käyttävien yhteisössä yhtä hyvin kuin minäkin. Minun käsitykseni on, että toimivassa parisuhteessa ihmisillä on yhteisiä ystäviä. Sellainen pari joka viettää illat ja viikonloput suurimmaksi osaksi erillään omien kavereidensa seurassa, ei enää ole pariskunta. Sellaisia sanotaan kämppiksiksi.
Usein "sun kavereista" tulee pikkuhiljaa myös "mun kavereita" ja päinvastoin. Mutta tapaus Signorina poikkeaa perinteisestä kaavasta. Kuulevalla ei ole mitään estettä oppia viittomakieltä siinä laajuudessa, että hän voisi solmia kontakteja minun kavereihini. Minä sen sijaan en koskaan kykene sosialisoimaan hänen kavereidensa kanssa luontevasti. En pysty siihen, vaikka minulla olisi kuinka kova motivaatio. Kynä ja paperi -metodi ei ole kestävä ratkaisu. Sitä paitsi se mahdollistaa keskustelun vain yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Entäs sitten huuliltaluku? Pöytätennisottelun seuraaminen on kyllä hyvässä seurassa ihan mukavaa, mutta parin tunnin jälkeen alkavat niska ja silmät protestoida. Tilanne muuttuisi toki täysin, jos ne kaikki yhtäkkiä osallistuisivat alkajaisiksi vaikkapa Kuurojen kansanopistoon "100 tuntia viittomakieltä"-kurssille. Mutta eihän sellaista voi ihmisiltä vaatia :/
Toisaalta - kaikissa suhteissa on omat erikoisuutensa siitä huolimatta, että onko toinen kuuro vai ei. Suhde on molemminpuolista joustamista ja vastaan tulemista. Eikö vaan?
Tuossa on kyllä vinha perä että olisi ehkä kiva sen siipan kavereidenkin kanssa pystyä sosialisoimaan. Olisi siis epäilemättä hienoa jos tällä siipalla olisi ainakin joku kontakti kuurojen yhteisöön.
Jos ei kuuroa prinssiä tule vastaan, niin mainostamissani viittomakielen opiskelijoissa olisi myös se hyvä puoli (täysin ummikkoon verrattuna) että tod. näk myös moni hänen kavereistaan olisi viitomakielen opiskelijoita (tai oikeastaan niin päin että moni viittomakielen opiskelija olisi hänen kaverinsa). Viittomakielen opiskelijalta saattaisi siis löytyä jonkunlainen viittomakieltä taitavien kaveriryhmä, vaikkeivat varmasti kaikki hänen kaverinsa niin kielitaotoisia olisikaan.
Orange seeds: Hyvä huomio! Siitä tulikin mieleen: olen iloinen siitä, että viittomakieltä voi nykyään opiskella yliopistoissa muiden opintojen ohella. Se nimittäin rikkoo viittomakielen opiskelijoiden demografiaa, joka mielestäni koostuu hyvin suureksi osaksi 18-28 -vuotiaista naisista. Viittomakielen tulkin ammattikin on kovin naisvaltainen. Joka syksy aloittaa 0-2 hyvääaavistamatonta miesopiskelijaa per ammattikorkeakoulu (Turku, Helsinki, Kuopio). Hauskat, fiksut ja lingvistis-motorisesti lahjakkaat sinkkumiehet OHOI! Onni löytyy viittomakielen tulkin koulutusohjelmasta! ;)
Kyllähän kait ammattikorseiden lisäksi näitä viittomakielen opiskelijoita on myös yliopistoissa kieltenlaitoksella. Jyväskylässä ainakin on ja luultavasti muutamissa muissakin.
En osaa sanoa miten tuo kuuron ja kuulevan suhde toimisi noin päin että se mies olisi kuuleva, mutta itse kuulevana tyttönä olen nyt ainakin kovasti innostunut viittomakielen opiskelusta (joskus lukioaikoina tuli luettua alkeet, enää muistan vain kirjaimet), sillä sain siihen kannustimen - tapasin ihanan kuuron pojan, ja tuo kirjainten tai kynän ja paperin kanssa kommunikointi todellakin käy pidemmän päälle rasittavaksi. Eikä minusta tuo kuuron ja kuulevan ero nyt loppujen lopuksi niin iso ole, voihan sitä verrata vaikkapa suomalaisen ja ulkomaalaisen suhteeseen. Itse olen ainakin nyt kovin motivoitunut, ja niinhän se on että kun on rakastunut, niin on valmis aika pitkälti mihin vaan...
Amor vincit omnia: Oi, rakkaus :) Toivotan teille ihanaa yhdessäoloa!
Eksyin blogiisi sattumalta ja pakko kommentoida:
"Pöytätennisottelun seuraaminen on kyllä hyvässä seurassa ihan mukavaa, mutta parin tunnin jälkeen alkavat niska ja silmät protestoida."
Olen kuuleva naisenalku ja seurustelin aikoinaan vuoden puolikuuron pojan kanssa... ja täytyy sanoa, että tuo lausahduksesi oli mun arkea, siis kun olin hänen ja hänen ystäviensä kanssa, kukaan ei muistanut etten osaa viittomakieltä kunnolla :) Ei ollut mitään mahdollisuutta osallistua keskusteluun, kun ei ollut mitään hajua mistä edes puhuttiin :D mutta aina löytyi joku jonka kanssa yritin, ja aina joku viitsi opettaa uusia viittomia :) Ja jos löytyi jutun juurta,mutta eleet loppuivat, kaivettiin paperi&kynä tai kännykät esiin :)
Meidän suhde kaatui lopulta ihan muihin asioihin, mutta itselle jäi silti hyvin positiivinen kuva viittomakielestä. Jännitän vaan ihan älyttömästi viittomakielen käyttöä :D
Lähetä kommentti