Bandidos

Eilen olin kaupungilla kahden ystävättäreni kanssa.

Kumoamme leppoisan rupattelun ohella tuoppeja ja siirrymme toiseen pubiin. Jonkin ajan kuluttua näen sivusilmällä, että meitä lähestyy rauskilehmusvyörymäinen kalju muskelimies, jonka humalatila on melkoinen. Se pysähtyy, nojaa toisen (varsin lihaksikkaan) kätensä pöytäämme ja sanoo jotain minulle. Elehdin *kuule-ei* ja mies katsahtaa minuun "Älä tyttö ala mulle"-ilme kasvoillaan. Siinä vaiheessa huomaamme, että sen takana on pienempi mies, jolla on rillit ja joka on pukeutunut varsin boheemisti. Outo parivaljakko.

Muskelikalju kääntyy ystävättäreni puoleen ja sanoo selkeästi artikuloiden: "MIKÄ SUN NIMI ON?" Ystäväni kaivaa kännykän esiin ja näpyttelee siihen nimensä. Muskelikalju näyttää tyytyväiseltä. Se nappaa ystäväni kännykän ja rupeaa keskittyneesti kirjoittamaan. (Se voisi kyllä rusentaa puhelimen yhdellä kädellä.) "MISSÄ BANDIDOSIT ON?" lukee kännykän screenillä. Muskelikalju tehostaa kysymystään pantomiimillä. Se nostaa toisen kätensä aurinkolipaksi otsalle ja kuikuilee vasemmalle ja oikealle.

Wtf. Bandidosit? Öh.

Koska mies näyttää hallitsevan pantomiimin alkeet, yritän kommunikoida hänen kanssaan samalla tavalla. Onko se joku bändi? Muodostan sormillani kitaran ja vedän muutaman soundin. Sitten katson häntä kysyvästi. Muskelikalju ilahtuu ja alkaa myös soittaa ilmakitaraa. Olemme kuin mikäkin duo. Voi nauru.

Muskelikalju ilmeisesti liikuttui yhteisestä soittohetkestämme. Se silittää päätäni kädellään. Koska pää on ihmiselle intiimi alue, en arvosta tätä elettä vaan huitaisen sen pois. Tästä närkästyneenä muskelikalju siirtyy vieressämme olevaan pöytään, jossa istuu kaksi kissaa.

Boheemi rillipää jää seuraamme. "RRY", se kirjoittaa sormellaan pöytään ja osoittaa muskelikaljua.

Mikä ihmeen Bandidos?

a) poikaystävät
b) todellakin jokin bändi
c) salasana nettitreffeille
d) olimme istahtaneet pöytään, jossa Cannonball MC:n edustajien oli tarkoitus tavata Bandidos MC:n yhteyshenkilöt sinä iltana
e) jotain aivan muuta.

Kutsumus vai sattuma?

Olen usein miettinyt, että mikä saa kuulevat ihmiset ajautumaan viittomakieltä käyttävien yhteisöön? Suurin osa tällaisista kuulevista on töissä kuurojen parissa. Tällä kysymyksellä en suinkaan tarkoita, etteikö niin saisi olla. Mielestäni on ainoastaan positiivinen asia, että viittomakieltä käyttävien yhteisö koostuu niin monenlaisista ihmisistä. Olisi aika tylsää, jos kaikki olisivat vain kuuroja/huonokuuloisia. Joissakin yhteyksissä olen törmännyt sellaiseen käsitykseen, että kuurot haluaisivat eristäytyä ja elää vain omana ryhmänään. Hohhoijaa.

Itse en osaa katsoa tilannetta kuulevan silmin. Onko se viittomakieli, joka kiinnostaa? Vai se, että ihminen näyttää elävän täysipainoista elämää kuulon puutteesta huolimatta? Vai onko taustalla ihmisen perimmäinen "heikompiensa" auttamisen halu? Sattuma? Vai jokin mystinen kutsumus? Vai yksinkertaisesti se, että "Tunsin lapsena yhden kuuron"?

Sitten hiukan vakavampi kysymys: miksi jotkut kuurojen kanssa päivittäin työskentelevät (esim. osa kuurojen koulujen opettajista) eivät hallitse viittomakieltä kunnolla? Luulisi, että kun on kielen kanssa tekemisissä joka päivä, sitä alkaisi väkisinkin oppia. Kun viidentoista vuoden aikana viittoo n. 6-8 tuntia päivässä, ihmisen pitäisi mielestäni olla jo aika guru. Näin ei kuitenkaan näytä olevan. Jos työympäristö ei tarjoa tarpeeksi virikkeitä kielen oppimiselle, mutta ihmisellä on kova motivaatio olla alalla töissä, niin luulisi että hän hakeutuisi viittomakielen kursseille täydentämään taitojaan. Silloinhan töissäkin sujuisi paremmin, kun olisi yhteinen kieli. Eikö?

Ha ha ha.

Usein ajatellaan, että kuurot kokevat kuurovitsit loukkaaviksi. On totta, että joku voi kokea ne rasistisina, mutta se osoittaa mielestäni aika huonoa huumorintajua ;)

On olemassa kuurojen itsensä luomia vitsejä, jotka ovat parhaimmillaan viittomakielellä esitettyinä. Toiset vitsit ovat kuulevien keksimiä ja niistä huomaa, etteivät kuulevat aina ole perillä asioista...

---

Kuuro blondi

Miksi kuuro blondi istuu sanomalehden päällä? - Jotta hän voisi lukea huulilta.

Ha ha. Very funny :P Tämä vitsi on varmasti kuulevien keksimä.

---

Mafia

Mafia palkkaa kuriiriksi kuuron miehen, sillä turvallisuussyistä on parempi, että hän ei kuule keskusteluja. Eräänä päivänä miehen piti kuljettaa mafialle suuri määrä rahaa, mutta hän ei ikinä tullutkaan paikalle. Gangsterit jäljittävät hänet, mutta eivät löydä rahoja. Koska kukaan ei osaa viittomakieltä, he järjestävät paikalle tulkin.

Gangsteri kysyy uhkaavan näköisenä: "Mihin olet piilottanut rahat?!" (Tulkki tulkkaa kysymyksen.)

Kuuro mies viittoo ja tulkki tulkkaa: "Jouduin heittämään rahat jokeen, koska poliisit olivat perässäni!"

Gangsteri suuttuu: "Älä ##¤@& valehtele! Kerro heti, missä rahat ovat! (Tulkki tulkkaa jälleen.)

Kuuro mies tulkin välityksellä: "Vannon, että se on totta! Minun oli pakko päästä niistä eroon!"

Gangsteri vetää esiin revolverin ja osoittaa sillä kuuron miehen silmien väliin. "Kerro minulle, missä rahat ovat, tai tapan sinut siihen paikkaan!!!" (Tulkki tulkkaa uhkauksen.)

Kuuron miehen otsalta valuu hiki. Hän viittoo: "Ne ovat kenkälaatikossa makuuhuoneessani olevan vaatehuoneen irtonaisen lattialaudan alla."

Tulkki sanoo: "En tiedä missä rahat ovat, enkä usko että uskallat vetää liipaisimesta."

Kuurojen yhteisössä erittäin tunnettu, klassinen vitsi. Viittomakielen tulkin ammattietiikka ja vaitiolovelvollisuus ovat herkullisia aiheita, joista saisi vaikka minkälaisia vitsejä ja tarinoita!

---

Ensimmäinen aviokriisi

Kuuro pariskunta meni naimisiin. Avioliittonsa ensimmäisen viikon aikana he huomasivat, etteivät voineet keskustella makuuhuoneessa, kun valot oli sammutettu. Muutaman yön jälkeen vaimo ehdottaa ratkaisua kommunikaatio-ongelmista johtuviin ikäviin väärinkäsityksiin. "Kultaseni", hän viittoo. "Miksi emme sopisi muutamia yksinkertaisia merkkejä? Jos haluat seksiä, purista vasenta tissiäni yhden kerran. Jos et halua, purista oikeaa tissiäni yhden kerran." Aviomiehen mielestä idea oli loistava. Hän vastaa vaimolleen: "Hyvä ehdotus. Jos haluat seksiä, vedä hepistä yhden kerran. Jos et halua, vedä hepistä.....50 kertaa."

Voi virnu. Tämän vitsin on ihan varmasti keksinyt kuuleva!

---

Kuulo-ongelmia

Eräällä vanhemmalla herralla oli ollut hankalia kuulo-ongelmia useamman vuoden ajan. Hän meni lääkärille, joka onnistui hankkimaan hänelle kuulokojeet, joilla mies kykeni kuulemaan sataprosenttisesti. Kuukauden päästä mies palasi lääkärille kontrolliin ja lääkäri sanoi: "Kuulosi on loistava! Perheesi on varmasti riemuissaan siitä, että kuulet jälleen normaalisti." Vanha mies vastasi: "En ole kertonut heille vielä. Istun vain ja kuuntelen, kun he keskustelevat. Olen jo kolme kertaa muuttanut testamenttiani!"

Hauska, mutta tyypillinen esimerkki vitsistä, jossa huono kuulo on vitsin teemana. En usko, että tämä on kuurojen yhteisöstä lähtöisin. Kuuleminen ei ole kuuroille niin merkityksellinen asia, että siitä alettaisiin vääntää vitsejä.

---

Motelli

Kuuro pariskunta päätti yöpyä matkallaan motellissa. Matka oli väsyttävä, joten he menevät aikaisin nukkumaan. Keskellä yötä vaimo herättää miehensä päänsärkyä valittaen ja pyytää häntä hakemaan särkylääkettä auton hansikaslokerosta. Unenpöpperöisenä mies nousee ylös, laittaa aamutakin päälle ja lähtee parkkipaikalle. Hän löytää aspiriinin ja kääntyy takaisin motellille päin vain huomatakseen unohtaneensa, missä heidän huoneensa sijaitsee. Mies miettii hetken ja palaa autolle, laittaa kätensä torvelle, painaa sen alas ja odottaa.

"Tuuuuuuuuuuuuuuuut."

Pian motellin ikkunoihin syttyy valot - kaikkiin paitsi yhteen. Se on heidän huoneensa, tietenkin.

Tämäkin on kuurojen yhteisössä tunnettu ja hyvin suosittu vitsi. Tässä hiukan sorretaan kuulevia, mikä on usein teemana vitseissä, jotka ovat kuurojen itsensä keksimiä. Koska itse joudumme suurimman osan päivästämme elämään kuulevien ehdoilla, vitsien kautta saamme nauraa heille. Siis teille. Ha ha ha.

Kuulevaksiko?

Monia kuulevia kiinnostaa, että haluaisinko olla kuuleva. He hämmästyvät usein kuullessaan vastauksen, joka on ehdoton EI!

Jos eräänä aamuna heräisin siihen, että kuulisin yhtäkkiä kaiken, tulisin niin hulluksi, että minut vietäisiin pakkopaidassa Lapinlahteen. Luoja. Elämäni olisi täysin pilalla. Kaikki se, minkä päälle olen elämäni rakentanut, murenisi sirpaleiksi. Koko olemassaoloni tarkoitus häviäisi ja tuijottaisin lamaantuneena eristyssellini pehmustettua seinää sormet tiukasti korvissa. Toivoisin jatkuvasti herääväni pahasta unesta. Saattaisin jopa tilaisuuden tullen tunkea teräviä esineitä korviini siinä toivossa että tekisin niille parantumatonta vahinkoa ja elämäni palautuisi jälleen normaaliksi.

Kuurous ei tietenkään ole elämäni tärkein asia. Se on kuitenkin osa minua siinä missä mikä tahansa muukin ominaisuuteni. Olen kiitollinen siitä, että elän juuri tätä elämää. Jos olisin kuuleva, minulla ei olisi näin suurta sosiaalista verkostoa. Minulla ei olisi kaikkia näitä tuhansia erilaisia, päivittäisiä kuuro vs. kuuleva -kokemuksia, jotka kasvattavat minua päivä päivältä enemmän. Sama päinvastoin - minä en enää kasvattaisi muita ihmisiä pelkästään olemalla minä. En todellakaan olisi enää minä, vaan sulautuisin massaan ja olisin samanlainen kuin muutkin ihmiset. Kuuleva. Kärsisin kroonisesta unettomuudesta ja valvoisin yöt outoja ääniä peläten ja kohtaloani murehtien. Elämässäni ei enää olisi sydäntäpusertavia yllätyksiä, vaan kuulisin aina, kun joku hiippailee takanani. Voisin hoitaa asiani kotisohvalta käsin puhelimitse. Saatuaan sairaalasta tiedon kuulevoitumisestani sosiaalitoimisto peruuttaisi tulkkipäätökseni ja takavarikoisi rakkaan vilkkuvalo-ovikelloni. Ystävät ja kaverit kohtelisivat minua kuin HIV-positiivista. Heidän olisi vaikea suhtautua asiaan ja luultavasti he lakkaisivat pikkuhiljaa pitämästä yhteyttä. He kokisivat, että en enää kuulu heihin, vaan niihin.

Luoja. Se olisi painajaismaista! Onneksi se on mahdotonta. Vai onko?

Kaikilla meillä on pelkomme :/

Myymäläkuuro jää aina kiinni [PART I]

Anttila. Kun olen kantanut keräämäni meikit, kosteusvoiteet ja muut tärkeät kauneuteni ylläpitotuotteet kassalle, tulee maksun hetki. 28,70 €. Okei. Kaivan lompakosta 20 €, sitten 5 €, ja hetkinen - kolikot taitavat riittää tasarahaksi asti. Lantteja kaivellessani huomaan sivusilmällä, että kassa liikahtaa jalalta toiselle. Merkki siitä, että se sanoi jotain ja pitää minua ylimielisenä bitchinä, kun en vastaa. Katson kassaan ystävällinen "anteeks, mitäsäsanoit?"-ilme kasvoillani, ja se toistaa kysymyksensä. "Ösfösul uss orggii?", se sanoo. Sisäänrakennettu täydennysohjelmani alkaa oitis raksuttaa. Uss? Ussi. Pussi. Muovipussi. "Joo, laita", vastaan sille ja nyökäytän päätäni. Se katsoo minua hölmistyneenä. Väärä arvaus, oletan. "Mitä?" kysyn nöyränä. "Nii, et oiskosul plussakorttii?" se kysyy ja naputtaa sormellaan tiskin päällä olevaa plussakorttimainosta. "Ai! Joo!" hihkaisen ja kaivan korttini esiin.

Sokos. Vielä ruuat pariksi päiväksi. Noukin koriin elintarvikkeita ja siirryn kassajonoon. Muonani siirtyvät liukuhihnalta kassan käsien kautta kaukaloon. 18,20 €. Maksan setelillä. Kassa avaa suunsa: "Uul, äzz uutt aheksakaxzzt." Äzz. Äs. S-etukortti. "Ei oo.", vastaan rutinoituneesti. Kassa katsoo minua kuin vankikarkuria. Hitto, väärä arvaus. "Siis mitä?", kysyn. "Niin, et täst puuttuu 8,20.", se sanoo pelokas katse silmissään. Katson sen kädessä olevaa 10 euron seteliä. Perse. Luulin antaneeni sille kakskymppisen! Väläytän anteeksipyytävän virnistyksen ja ojennan tytölle oikean setelin. Tilanne on niin koominen, että nauran sille vielä bussissa.

Alko. Vielä täytyy ostaa viinipullo illanistujaisiin ystävän luona. Valitsen vaihteeksi portugalilaisen Casal Garcian, joka on ihanan pirskahtelevaa. Sitten kassalle. Alkossa on aina jotenkin hienostunut tunnelma (paitsi kansallisten juopottelupäivien alla) ja kenties teinivuosien "Jäänkö kiinni vai enkö"-fiilis on edelleen läsnä. Alkossa käyminen on siis jännittävää, ja haluan käyttäytyä siellä sivistyneesti. Kassa luo minuun arvioivan silmäyksen ja vie pullon viivakoodinlukijan lähelle. Katseeni on kiinnittynyt tiiviisti kassaan (tai oikeastaan sen huuliin). Jos se vaikka kysyy papereita, niin osaan häsläämättä näyttää. Kassa katsahtaa minuun toisenkin kerran. Katson sitä intensiivisesti, odottaen: nytkö se kysyy? Kolmannella kerralla se jo huomaa, että tässä on jotain mätää. Sen otsa rypistyy: "Onko henkilöllisyystodistusta?"

Tätä menoa minulta kysytään papereita vielä nelikymppisenäkin.

Tuntosarvet päässä

Lienee kiistaton tautologia, että koska meillä kuuroilla on huomattavasti heikentynyt tai täysin olematon kuuloaisti, se korvautuu sillä, että meidän visuaaliset kykymme lähentelevät X-Menin jäsenten mystisiä voimia. Hehe. Liioittelin hiukan. Mutta en kyllä panisi pahakseni tutustua Wolverineen vähän lähemmin :)~

Anyway, ei ole aina helppoa havaita kaikenlaisia asioita. Vaistoan herkästi, mitä mieltä ihminen on minusta tai toisista ihmisistä, onko hän rentoutunut vai kireä, valehteleeko hän kenties, viihtyykö hän seurassani vai tekeekö hän pian lähtöä jne. Kaikki tämä informaatio tulvii minulle jatkuvasti, kun olen sosiaalisissa tilanteissa, ja se tapahtuu täysin automaattisesti. En tietoisesti tutki ihmisiä sillä tavalla. En edes jaksaisi koko ajan kyylätä keskustelukumppania, eikä se olisi kohteliasta. Ikään kuin päästäni lähtisi yliherkät tuntosarvet, jotka vastaanottavat näkymättömiä värähtelyjä. Niitä ei harmi kyllä voi ottaa pois päältä kuten kuulokojeita.

Uskon, että on myös kuulevia, joiden nonverbaalinen tutka on herkistynyt. Kuuroilla se saattaa ehkä olla yleisempää, koska viittomakielen visuaalisuus on kouluttanut meidät pienestä pitäen kiinnittämään huomiota kasvojen ja kehon pienenpieniin liikkeisiin.

Toinen juttu mikä on minun mielestäni saattanut vaikuttaa asiaan on se, että moni meistä on viettänyt lapsuutensa kuulevien parissa. Valtaosa kuurojen lasten vanhemmista on kuulevia, jolloin kuuro lapsi syntyy kuulevaan sukuun ja yhteisöön. Kuurosta lapsesta tulee luonnollisesti osa tätä yhteisöä. Tässä vaiheessa kuuron lapsen identiteetti ei ehkä ole kovin selvä, mutta se alkaa alitajuisesti muotoutua. Hän vertaa itseään jatkuvasti muihin lapsiin. (Tätä tekevät kaikki lapset siitä huolimatta, ovatko he kuuroja vai kuulevia.) Jossain vaiheessa hän huomaa, että hänen ja muiden välillä on vissi ero. Toki kaikki lapset haluavat olla kuten muutkin. Erilaisuus harmittaa ja ehkä vähän nolottaakin. Ehkä korttelin lapset kiusaavat ja huutelevat. Et kuule, mitä ne huutavat, mutta ilmeistä ja kehon kielestä päätellen ne ovat vihamielisiä. Jo muutama tällainen kokemus saattaa jo laittaa lapsen varpailleen. Siitä lähtien kuuro lapsi alkaa lukea toisten ihmisten kasvoja ja eleitä. Onko tuo kiva vai ei? Tykkääkö se musta? Tämän takia on tärkeää, että kuuro lapsi saa jo pienestä pitäen tavata muita kuuroja lapsia ja ruveta rakentamaan identiteettiään. "Mitä sitten, jos kaikki naapurit puhuu vaan eikä niistä aina saa selvää - mulla on kuuroja kavereita joita mä tapaan joskus viikonloppuisin ja silloin me viitotaan ja leikitään yhdessä!"

Myös kielellä on tässäkin roolinsa. Jos lapsella ei ole kieltä, jonka kautta kommunikoida, lapsi viestii muiden ihmisten kanssa reagoimalla heidän nonverbaalisiin viesteihinsä, ja kehittyy tässä hurjan päteväksi. Äiti seisoo peikonlehden vieressä ja sen otsa on rypyssä, se ei ole tyytyväinen. Se ei varmaan tykännyt siitä, että mä tein hiekkakakkuja kukkaruukkuun. Yäää. Sitten äiti halaa ja sen suu liikkuu. Mitä nyt? Ne menee keittiöön. Menen perässä. Ahaa, ruoka. Nam. Isi ottaa jääkaapista Valkoisen tölkin ja Keltaisen tölkin ja näyttää niitä mulle. Sen suu liikkuu. Sen silmissä pilkahtaa ilo ja sen ilme on odottava. Osoitan riemastuneesti Valkoista tölkkiä ja isi kaataa mulle maitoa.

Näin se menee. Toiset kuurot lapset kommunikoivat tällä tavalla jopa kolmevuotiaiksi asti, ja ovat tosi taitavia näyttelemään kuulevaa. Tiedän tapauksia, joissa vanhemmat eivät ole uskoneet lapsensa olevan kuuro: "Joo, meidän Leenan puheen kehitys on vaan vähän viivästynyt, mutta kyllä se siitä vielä lähtee kehittymään." Nykypäivänä lapsille tehdään kuuloseulontoja, joissa kuurous paljastuu jo hyvin varhain, joten edellä mainitsemani esimerkki on todella harvinainen. Seulonnoissa on se hyvä puoli, että silloin vanhemmat pystyvät paremmin ottamaan lapsensa tarpeet huomioon mm. käymällä viittomakielen kursseilla. Tällä tavoin lapsen kielenkehitys lähtee hyvin käyntiin.

Näyttelemisestä vielä sen verran, että toki aikuisetkin kuurot harrastavat sitä ;) Tiedän että se on typerää, mutta minkäs teet kun et aina jaksa selittää tyypille, että et kuule. Asemalla seistessä saattaa joku hiipiä viereesi. Sen pää liikahtelee ja katsot, että mikäköhän sillä on. "Voi apua, se puhuu!" Katsot häntä ystävällisen kysyvä "Anteeks, olin ajatuksissani, eivätkä aivoni ehtineet rekisteröidä mitä sanoit"-ilme kasvoillasi. Tyyppi mitä luultavimmin ei huomaa että olet kuuro, ja toistaa sanomisensa. Vaikket saisi huuliosta selvää, on helppo nähdä, joriseeko tyyppi omiaan vai onko sillä jotain kysyttävää. Jos se ei katso sua odottavasti, se ei luultavasti kysynyt mitään. Puh. Voit katsoa sitä, hymyillä mukamas ymmärtäväisesti ja siirtää varovaisesti katseesi jonnekin muualle. Öhöm :P

Ikuiset kysymykset

Viimeisen kahden viikon sisällä minulta on jo kahdesti kysytty: "Anteeks, mut saanko kysyä.. Sano vaan jos tää on tyhmä kysymys tai jotain.. Eli onko viittomakieli kansainvälinen, siis niinku jos kaksi eri maalaista kuuroa tapaa toisensa, niin pystyyks ne käyttää samaa kieltä?" Tällainen kysymys lopetetaan yleensä epämääräiseen käsien huidontaan, joka itse asiassa saattaa nostaa ärsytyskertoimia, jos sattuu olemaan harvinainen ketutus päällä. Jos kuuleva hallitsee jotain ihan oikeita viittomia, niin se on aivan ok ja jopa varsin ilahduttavaa. Mutta jos se yrittää imitoida äidinkieltäni heiluttamalla käsiään täysin mielivaltaisesti ja pahimmassa tapauksessa heittää sekaan muutamia kansainvälisiä (lue: hävyttömiä) merkkejä, niin silloin multa tipahtaa arvostus aivan totaalisesti.

Silti kuulevia kohtaan täytyy olla kärsivällinen, koska ne eivät tiedä asioista mitään. Ja minä olen kävelevä viittomakielivalistuskone, ja kuurotietouden levittäminen on elämäntehtäväni. "Ei, viittomakieli ei ole kansainvälinen kieli. Jokaisella maalla on oma viittomakielensä --", vastaan tottuneesti, kunnes kuuleva keskeyttää: "Ai ihanko totta?! No voi harmi! Se olis ollu tosi mahtavaa!" Jatkan kärsivällisesti: "Joo, mut eihän se ole mitenkään mahdollista, koska kieli tarvitsee kulttuurin, jossa se kehittyy. Sama juttu puhuttujen kielten kanssa --" tässä vaiheessa äärimmäisen herkkä nonverbaalinen tutkani hälyttää, että kuuleva keskustelukumppanini on menettänyt kiinnostuksensa aihetta kohtaan. Joo. Viittomakieli ei enää olekaan niin coolia.

Toinen, mistä kuulevat ovat kauhean kiinnostuneita, ovat hävyttömät viittomat. Olen monesti opettanut p***at, v**ut ja p****leet ja sen jälkeen saanut kärsiä siitä loppuillan. Ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kuulevan poikaystäväni viittomakielen opiskelun kiinnostus lopahti siihen, kun hän oppi kirosanojen lisäksi viittomaan yhden säkeistön jostain biisistä. Niin ja tietysti sormiaakkoset. Arvata saattaa, ettei suhteemme kestänyt.