Kuurojen kieli

Terveisiä lähiöpubista.

Kun menimme ystäväni kanssa tilaamaan juomia tiskiltä, baarityöntekijä loisti poissaolollaan. Häntä odotellessamme jatkoimme kesken jäänyttä juttua. Tiskillä nuokkui keski-ikäinen mies, joka katseli keskusteluamme ja avasi suunsa: "Hei, onko tuo kuurojen kieltä mitä te puhutte?" Siitä huolimatta, että miehen huulet olivat toimineet sisääntuloaukkona useammalle tuopille, hänen huulionsa oli varsin selkeää. Nyökkäsimme vastaukseksi ja mies jatkoi: "Se ei ole kansainvälinen kieli, eihän?" Pudistimme päätämme. "Ei ole, aivan. Se on harmi. Minä opiskelin kuurojen kieltä mutta lopetin, koska huomasin että en voi keskustella italialaisten, espanjalaisten ja [joidenkin muiden] kanssa." Mies päätti puheenvuoronsa ja laski surullisena päänsä alas. Mikä tragedia.

Kommentoimatta lainkaan miehen mielenkiintoista sanavalintaa (kuurojen kieli) ja ihmeellistä motiivia viittomakielen opiskeluun: miksi niin moni kuulevista on siinä luulossa, että viittomakieli olisi kansainvälinen kieli? Eikö ole ihan loogista, että eri puolilla maailmaa syntyneet ja kasvaneet kuurot eivät käytä samaa kieltä? Ei kuulevillakaan ole yhtä universaalia kieltä, jonka jokainen oppisi äidin- tai ensikielenään.

P.S. Tämä ilmiö toistuu aivan liian usein.

Täytettä

Signorinalla on pari isoa, aikaavievää projektia työn alla tällä hetkellä. Kun ei itse ehdi kirjoittaa, voi linkata blogiinsa jotain toisen ihmisen kirjoittamaa. Hyi minua ;)

Tässä on erään kuulevan amerikkalaisen artikkeli hänen vierailustaan Lexington School for the Deafissa (Queens, NY). Pointsit kirjoittajalle hauskasta ja mukaansatempaavasta tyylistä. Lisäpisteitä myös siitä, että teksti sisältää paljon asiaa eikä aliarvioi lukijaansa. Kehottaisin silti pieneen kriittisyyteen, sillä tekstistä huokuu amerikkalaisuus ja kenties myös jonkinsorttinen mustavalkoisuus. Ehkä juuri se tekee tästä artikkelista mielenkiintoisen!

Hämmästyin huomatessani, miten paljon siellä on samanlaisia aiheita kuin mitä olen itse tässä blogissani nostanut esille. Tuli kieltämättä vähän teinix olo.

I'm curious about whether they'd date a hearing guy. Masi, who seems like the girl all high school boys would want, answers first. "I wouldn't be sure if a hearing guy was going out with me because he felt sorry for me. I don't want to be treated differently!"

Deaf Girl Power! Yay.

Ja sitten! Juuri remontin jäljiltä avattu saitti: "Viittomakielialan Osuuskunta Via on viittomakielen tulkkausta, opetusta ja näiden palvelujen välitystä tarjoava valtakunnallinen yritys." Sivut ovat nelikieliset: suomalainen viittomakieli, suomi, ruotsi ja englanti. Tsekatkaa ne viittomakieliset sivut, aika veikeät! Linkki kiinnostanee etenkin Zachea, luulen ma :)

P.S. Pimp My Blog -projekti etenee hitaasti mutta varmasti \o/

Help.

Tahdon eroon tästä pallerotemplatesta!

Stilisointi- ja linkkivinkkejä kommenttilootaan, pronto!

Kohtaamisia [PART I]

Kävin tänään pitkällä työmatkalla. Paluumatkalla junassa törmäsin kahteen mukavaan mieheen, jotka halusivat keskustella kanssani. Lyhyen tapaamisemme aikana he pyysivät minua opettamaan, kuinka heidän nimensä sormitetaan. Elias ja Teemu, terveisiä vaan! Kiitos teillekin seurasta. Ja Teemu: et ole juoppo, mutta humalassa kyllä ;)

Myymäläkuuro jää aina kiinni [PART II]

Kävin tänään ostoksilla ja scoretin peräti kaksi laukkua! Tyytyväisenä ostoksistani siirryin vieressä olevaan Anttilaan. Ostin muun muassa korvapuikkoja, jotka ovat Jumalan lahja ihmiskunnalle. Niillä saa korvat topsattua kuiviksi suihkun jälkeen ja meikkaamisessakin puikkeli on korvaamaton työväline. (Toivon, että se muovinen osa vaihdetaan pian puiseksi, koska käytän noita ihan kauheita määriä, eikä muovi ole luontoystävällinen ratkaisu.)

Suoritettuani ostokset lähdin ovesta ulos. Minulla on tapana aina lähtiessäni vilkaista sivusilmällä niitä hälyttimiä, että jos ne vaikka pärähtävät soimaan ja rupeavat vilkkumaan. Etten sitten hölmönä tassuttele eteenpäin ja saa perääni kahta myyjää ja viittä Securitaksen vartijaa. Hämmästys oli suuri, kun hälytintolpan päässä oleva valo vilkkui kuin viimeistä päivää. Iik! Kääk! Palasin äkkiä sisään, asetuin kiltisti seisomaan oven viereen ja odotin, että minua tullaan noutamaan. Tärkeän näköinen viisikymppinen myyjätäti tuli ripeästi luokseni ja rupesi pajattamaan. En saanut sanaakaan selvää sen puheesta, joten pistin tilanteelle stopin. Tai siis. Yritin. Täti ei lainkaan noteerannut yrityksiäni kommunikoida sen kanssa, vaan jatkoi pajatusta. Häsläämistä jatkui suuntaan ja toiseen, joten mulla alkoi nousta verenpaine. Uuden ihmisen kanssa kun pitää vähän aikaa hakea, ennen kuin sen huuliosta saa selvää. Tämä täti ei antanut siihen mitään mahdollisuutta, vaan painoi leukansa itsepintaisesti rintaansa ja katsoi minua alta kulmain silmälasiensa takaa ja puhui kuin papupata. Huuliltaluku on kuin koodin purkamista: kun löydät avaimen, niin loppu aukeaa lähes itsestään. Jos ihminen sattuu artikuloimaan muutenkin selkeästi, ei tällaista dekoodausta välttämättä tarvita.

Lopulta luovutin, seisoin hiljaa paikoillani ja heitin pallon tädille. Se puhui ja puhui ja sitten se lähti ykskaks. Katsoin perään, että mitäs nyt? Ahaa, se soittaa jonnekin. (Soittaisipa tulkkikeskukseen!) Minua ei millään lailla kehotettu siirtymään esimerkiksi tiskin viereen tai johonkin, vaan täti jäi tiskin taakse seisomaan ja katselemaan kynsiään. Siis haloo. Koiralle voi ilmaista elehtimällä, että tule tänne ja paikka. Mutta ei kuurolle ihmiselle?

Sitten tuli naisvartija, joka oli onneksi ystävällinen. Se kaiveli edellisestä kaupasta ostamani laukut läpi ja löysi hälytyksen aiheuttajan. Sitten se saattoi minut ulos, tarkisti että kaikki on ok ja hymyili. Lähdin kaupasta mutta luoja miten mua ärsytti. Tämänkin tilanteen olisi voinut ratkaista paljon mukavammalla tavalla. Jos se myyjä olisi vähänkin kuunnellut, mitä mulla oli asiaa, olisimme löytäneet yhteisen sävelen. Jos ei muuten, niin sitten kynällä ja paperilla.

Ei mitään pahaa etteikö jotain hyvääkin: aukion läpi kävellessäni käteeni työnnettiin ilmainen Sprite-pullo! Eläköön kampanjat!

Tuijottaminen on epäkohteliasta. Katseleminen ei.

Olen tottunut siihen että minua ja keskustelukumppaniani seuraa tusina silmäparia, kun juttelemme bussissa, junassa, kahvilassa, baarissa, missä vain. Olen kävelevä viittomakielipromoottori ja minusta se on ihan jees. Mutta jos hienovaraisesta, hyväntahtoisesta katselemisesta tulee hävytöntä tuijottamista, saatan vetää pavun (valkoinen, keitetty) nenääni. Se alkaa näin: havaitsen näkökentässäni pistävää tuijotusta ja vilkaisen. Kyllä, henkilöllä on silmät apposen auki (räpäyttämistiheys n. 5 min) ja leukalihakset ilmeisen rentoina, sillä suu on loksahtanut raolleen sen verran, että sisään voi työntää kahdenkymmenen sentin kolikon. Se ei enää katsele vaan tuijottaa. Katsot henkilöön, jotta se tajuaisi olevansa epäkohtelias. Usein se toimii. Ihminen kääntää päänsä pois nopeudella, joka aiheuttaa vähintään lievän niskalihasvenähdyksen. Joskus se punastuu, joskus ei. Pahimmassa tapauksessa henkilö ei tajua, että hänet on juuri bongattu. Vaikka katsoisit häntä suoraan silmiin, viesti ei mene kaaliin. Tuijotus jatkuu ja ärsytyskertoimet nousevat. Hei haloo, onko ketään kotona?

Pystyn täysin ymmärtämään, että miksi ihmiset katsovat. Bussimatkat saattavat olla tylsiä, etenkin jos kuljet joka päivä samaa reittiä. Eräänä päivänä bussiisi astuu kaksi ihmistä, jotka alkavat heittää läppää viittomakielellä. Viittomakieli on kaunista, se on kiehtovaa, mystistäkin. Ennen kaikkea se on käsittämätöntä. Kuinka käsillä, ilmeillä ja kehon liikkeillä voi kommunikoida? Jos olisin kuuleva, kyllä minäkin katselisin. Varoisin silti vajoamasta autuaaseen transsitilaan, jossa silmät kuivuvat auki ja kuola uhkaa lorahtaa suupielestä, koska kuuro huomaa sen.

Kuuro myös saattaa huomauttaa sinulle asiasta. Havainnollistetaanpa: Laita kädet eteesi niin, että näet kämmenselät. Paina molempien käsien etusormet, keskisormet ja nimettömät kämmeniisi. Nyt sinulla on kaksi kättä, joissa peukalo ja pikkusormi sojottavat. Vie peukalot ohimoillesi. Katsotaan peiliin ja sanotaan se yhdessä:

"Ammuuuu."

I hear voices

Tilasin orange seedsin inspiroimana Kerttu-Kaarina Suosalmen kirjat Uudenkuun juhla ja Tule takaisin, Menninkäinen! Aah tätä nostalgista fiilistelyä. Rakastan.

Monissa satukirjoissa on runoja, lauluja ja kaikenlaisia riimejä, jotka jäävät mieleen soimaan vuosikausiksi. Hetkinen! Kuinka? Jos ihminen on kuuro, niin miten päässä voi soida mitään? Eihän siellä ole muuta kuin...tyhjyyttä ;) Vai olisiko niin, että rytmin ja kenties äänenkin taju eivät liity lainkaan kuuloon? Itse kuulen näillä korva-aparaateillani kaikenlaisia hälyääniä omaksi ilokseni (vaikka niistä ei varsinaista hyötyä olekaan), mutta mulla on kavereita, jotka eivät kuule pihaustakaan. Niilläkin soi päässä kaikenlaista. Jännä juttu, eikö?

- - - - - - - - -
- - - - musta kuu
vaahtoharjapilvet
- - - mereen ajautuu
käännän loitsun
käännän loitsun
(tässä ääni piti tauon
ja kuului käheää naurua)
puuhi pikku noita
puuhi hiiri pieni
heitä keitokseeni
punakärpässieni
- - - - - sudenmarja
korpilieko
riidenyrtti
lemuavan rahkan alta
juuri kämmekän
- - - - - - - - -
aiaiaiaiaiaiai
yrtit unen
mustan unen
maistuu makealta

(Kerttu-Kaarina Suosalmi: Tule takaisin, Menninkäinen!)

P.S. Älkää kysykö, mitä puuhiminen on. Se on jotain jännittävää...puuhailua ;)
P.P.S. Suosittelen Antikvariaatti.netiä, hyvä palvelu!

PYSÄHTYY - STANNAR

Tulin just Suomen yleisimmällä joukkoliikennevälineellä kotiin. Painoin bussissa pysähtymisnappia, mutta "PYSÄHTYY - STANNAR" -valo ei syttynyt. Hei mä haluun pois. Siispä kurottauduin toisessa tangossa olevaa nappia kohti ja painoin. Lamppuloota ei vieläkään toiminut, mutta huomasin, että yksi kuskin kojelaudassa olevista isoista lampuista oli syttynyt. Bussi pysähtyi oikeassa kohdassa. Jes. Loikkasin kyydistä ja lähdin lampsimaan kotia kohti. Työpäivän jälkeisessä väsymystilassa raahasin aivoja perässäni ja pohdin, että kuuluuko siitä myös ääni, kun painaa? Kyllä kai? Voiko bussinnapeilla soittaa Ukko-Nooaa?

Joukkoliikenteessä saa usein arvailla. Tuleeko se vai eikö tule? Jos tulee, niin minne se tulee? Tai jopa: mikä sieltä tulee? Viime viikolla seisoin junaradan varressa odottelemassa. Laiturilla oleva opaskyltti ilmoitti junan saapumisajaksi 15.38, vaikka kello oli jo 15.45.

Höh? Yleensä kyltistä näkyy tieto, jos juna on myöhässä aikataulusta. No, ei oteta pulttia. Tällaisessa tilanteessa otetaan supervoimat käyttöön.

Pinkaisin portaat alas ja yritin saada vastauksen aikataulumonitoreilta. Niiltäkään ei herunut tietoa junan myöhästymisestä. Palasin nanosekunnissa takaisin laiturille (jos juna vaikka tulee sillä aikaa kun olen radan alla kuikuilemassa monitoreja) ja vilkaisin opaskylttiä (jos sinne vaikka olisi tullut tieto sillä aikaa kun olin poissa). Ei mitään infoa. No, odotellaan. Ihmiset ovat ihan rauhallisen näköisiä. Kaipa se sieltä kohta tulee.

Kuuden minuutin odottelun jälkeen laiturilla oli jo tungosta. Epäilykset nostavat taas päätään. Pitäisikö taas käydä katsomassa, olisiko monitorioraakkeleilla jotain uutta viestiä? Yhtäkkiä kajahtaa Jumalan ääni: "ÖGÄSÖBÄSÄ GÄGYLÖLÖ ÖFÖSÄLÄMÄ." Ihmiset lähtevät rivakasti liikkeelle ja minä soluttaudun joukkoon. Marssimme portaita alas, käännymme oikealle, nousemme portaat ylös toiselle laiturille ja samalla hetkellä juna saapuu.

Mission accomplished.

Iso cokis, kiitos

Sovin kerran treffit ystävieni kanssa erääseen ravintolaan. Tekisi mieli paljastaa ketjun nimi, mutta en ole niin halpamainen. Sieltä nimittäin saa hyvää ruokaa. Palvelussa sen sijaan on parantamisen varaa. Saavuin tähän kuurojen neitojen joukkotapaamiseen myöhässä, joten tässä vaiheessa kaverini olivat jo tilanneet itselleen syötävää ja juotavaa. Kävin tervehtimässä heitä ja heitin samalla takkini naulaan, minkä jälkeen siirryin baaritiskille. Pyysin baarimikolta paperia ja kynää, tiedättehän: ilmaan piirretään neliskulmainen paperi (huomaa huulio: "paperi"). Sitten otetaan ilmasta kynä, jolla kirjoitetaan paperiin (huomaa huulio: "kynä"). Näytös päättyy ystävällisen kysyvään "saisinko?"-ilmeeseen. (Tämä on oiva testi: kestääkö suomalaisen pokka?)

Baarimikko katsoi minua kuin haisevaa makkaraa, kaivoi esiin kynän ja paperia, painoi päänsä ja rupesi keskittyneesti raapustamaan. Olin ihmeissäni, sillä yleensä kommunikaatio on yksipuolista: minä kirjoitan tilauksen ja baarityöntekijä toteuttaa toiveeni. Odotin siis kiinnostuneena. Saatuani paperin siinä luki tylysti: "Miksei teillä ole ikinä omaa kynää ja paperia mukana?" Ohhoh. Nielaisin haluni sanoa rumasti ja kirjoitin sen sijaan vastaukseksi: "Eikö se kuulu asiakaspalveluun? Iso cokis, kiitos."

Unbelievable. Paperi, johon heppu kirjoitti, oli varustettu ravintolan logolla. Kynäkin oli joku Koffin sponsorikynä. Tuskin ravintola kokee kauheaa taloudellista tappiota siitä, että kuuro asiakas tekee tilauksensa kirjoittamalla. Luuleeko se, että kuljeskelen kaiket päivät kynä ja paperia laukussani? Naisen laukun sisältö koostuu vain sellaisista välttämättömyyksistä, mitä ei joka paikassa ole saatavilla. Ei, mitään turhaa sieltä ei löydy. * Köh * Lompakko, kännykkä, huulipuna, puuteri, luomiväri ja särkylääke (Signorinan tapauksessa myös kuulokojeen patterit). Ei paperia ja kynää. Ellei sitten satu olemaan hyvä syy.

Mutta tosiaan. Sinä, lukijani: muista Signorinan tarina. Kun asiakaspalvelussa työskennellessäsi kohtaat asiakkaan, joka piirtää ilmaan aanelosen ja kirjoittaa siihen, tiedät mitä tehdä.

Hiukan stereotypioista

Kiija jätti heinäkuiseen postaukseeni kommentin, jossa hän kertoi mielipiteensä: "Ihan vähän häiritsee tapa kirjoittaa kuuroista yhtenä ryhmänä - "kuurot ajattelevat näin" ja niin edelleen. Yksilöitähän me kaikki ollaan kuiteskin. - - "

Olen miettinyt tätä jälkeenpäin, etenkin nyt kun on ollut puhetta stereotypioista. Leimaaminen on kai ihmiselle luonnollista: kun aivot yrittävät jäsennellä asioita, ne tekevät sen "mikä kuuluu joukkoon"-periaatteella. Ne luovat uuden "Kuurot"-kansion, johon ne keräävät kaikki asiat, mitä olet kuuroista joskus kuullut. Kun törmäät kuuroihin jossain kontekstissa, aivosi etsivät oitis tämän kansion ja käyvät sen nopeasti läpi. Jos kansiossa on vain muutama asia (Kuuro = ei kuule; ei puhu; viittoo; ei osaa kirjoittaa; kuuromykkä; kivikuuro; sadekuuro), ei tieto todennäköisesti ole luotettavaa. Sitä mukaa kun kansio täyttyy uudella tiedolla, sitä enemmän tunnet kuurojen elämää ja kykenet kriittisemmin analysoimaan tietoa.

Tarkoittaako "kuuro" sellaista henkilöä, joka ei kuule, vaikka karjaisisit keuhkojesi täydeltä hänen selkänsä takana? Käyttääkö osa kuuroista kenties kuulokojeita, mutta kokevat olevansa silti kuuroja? Sisältääkö termi "kuuro" siis muutakin kuin audiologisen näkökulman? Onko olemassa puhetaitoista kuuroa? Onko suomalainen viittomakieli vain kommunikaation tukimuoto vai onko se kieli siinä missä muutkin kielet? Eikö kuuro kykene kaksikielisyyteen? Onko "kuuromykkä" termi, jota kuurot itse käyttävät, vai onko se heistä kenties loukkaava?

Tajusin, että ehkä minun blogini luo stereotypioita. Kääk. Te lukijat keräätte omaan kansioonne käsityksiänne kuuroista minun blogini perusteella. Mutta en ole huolissani. Tiedän, että tiedätte: tämä blogi on kokoelma minun ajatuksiani ja kokemuksiani. Joku toinen kuuro saattaa olla asioista eri mieltä. Hyvä niin. Perustakoon oman blogin ;D

On olemassa asioita, joista kuurojen mielipiteet saattavat vaihdella suurestikin. Sitten on laajempia asioita, joista kuurot ovat yleisesti ottaen samaa mieltä. Se johtuu siitä, että kuurojen kulttuuri on prosessi, jonka aikana kulttuurimme arvot, uskomukset ja tavat ovat siirtyneet polvesta polveen. Kiitos Malm, Tallroth, perhe Hirn, Narmala ja monet muut entisaikojen viittomakieliset. Teidän perintönne on käsissämme.

Kuuro <3 kuuleva = mahdollista?

Viime kesän aikana minulla on ollut aikaa miettiä kaikenlaista enemmän tai vähemmän vakavaa. Olen jo monen vuoden ajan ollut lojaali ajatukselle, että kuuro voi olla onnellinen vain kuuron elämänkumppanin kanssa. Laaja ymmärrys kieli- ja kulttuurivähemmistömme syvimmästä olemuksesta on tärkeä asia, jos haluaa jakaa elämänsä viittomakielisen kuuron kanssa. Mutta mitä jos markkinat ovat huonot?

Suomessa arvioidaan olevan n. 5000 viittomakieltä käyttävää kuuroa. Okei. Katsotaanpa yleisesti Suomen väestörakennetta. Alle 30-vuotiaiden osuus Suomen väestöstä on n. 40 %, mikä tarkoittaa huonolla matikkapäälläni laskettuna noin kahta miljoonaa yksilöä. Näistä puolet on miespuolisia. Koskapa sylivauvoja ja vaahtosammuttimia ei voi ajatella potentiaalisina aviopuolisoina, on tehtävä rajaus täysi-ikäisiin. Kehnosti arvioiden 18-30 -vuotiaita miehiä on Suomessa n. 400 000.

Saman laskukaavan mukaan Suomen suuressa valtakunnassa pitäisi olla n. 400 18-30 -vuotiasta kuuroa prinssiä. (Voi olla, että olen laskenut pieleen, mutta ymmärrättehän pointin? Tutkimusten mukaan kuurojen osuus on noin promille maan väestöstä.) Koska he ovat sukukypsässä iässä, suuri osa heistä on luultavasti jo pariutunut. Osa asuu Lapin pimeiden metsien onkaloissa (höm, ainakin kaamoksen aikana) ja ovat etelässä asuvien prinsessojen saavuttamattomissa. Muutamien kanssa olen jo yritellyt suhdetta. Osa on joskus seurustellut ystävieni kanssa, joten tuntuu moraalittomalta kehitellä heidän kanssaan mitään.

Päättelytehtävä:
Montako prinssiä jää jäljelle?

Markkinat ovat siis huomattavasti paremmat kuulevien kentällä. Mutta... Voiko kuulevan ja kuuron välinen seurustelusuhde onnistua? Onko se tuhoon tuomittu jo alusta lähtien vai onko olemassa pieni onnistumisen mahdollisuus? Lähipiirissäni on kyllä muutama kuuro&kuuleva pari, jotka ovat seurustelleet onnellisesti monta vuotta. On mielenkiintoista, että näissä tapauksissa kuuleva osapuoli on ollut viittomakielentaitoinen jo ennen kuin on tavannut kuuron elämänkumppaninsa. Tällä asialla näyttää olevan merkitystä suhteen onnistumisen kannalta. (Hei! En halua yleistää - minulla ei vain ole kokemusta muista pareista.)

Pohdintaa:
Jaksaako suomalainen kuuleva mies opetella viittomakielen niin hyvin, että kykenee itsenäisesti keskustelemaan viittomakielisten ystävieni kanssa? Kuinka kauan hän jaksaa ymmärtää, että en koskaan pysty nauttimaan sataprosenttisesti hänen ystäviensä ja sukulaistensa seurasta, koska vieraskielisenä olen aina enemmän tai vähemmän pihalla siitä mistä keskustellaan? Ymmärtääkö hän, että kuurojen yhteisö on minulle henkireikä, jota ilman tukehtuisin? Haluaako hän sulautua yhteisön jäseneksi omasta tahdostaan eikä vain minun takiani? Kiinnostaako häntä aidosti yhteisön historia ja kulttuuri? Onko hän kiinnostunut minusta vain siksi, että olen hänen mielestään erilainen? Onko viittomakielisyys jollain lailla eksoottista ja siksi viehättävää? Onko hän oikeasti kiinnostunut minusta ihmisenä, vai näkeekö hän minussa kuuron naisen, joka (mukamas) kaipaa hoivaa ja suojelusta?

Mietinkö minä turhia? Olenko minä liian vaativa? :/