Kävin tänään ostoksilla ja scoretin peräti kaksi laukkua! Tyytyväisenä ostoksistani siirryin vieressä olevaan Anttilaan. Ostin muun muassa korvapuikkoja, jotka ovat Jumalan lahja ihmiskunnalle. Niillä saa korvat topsattua kuiviksi suihkun jälkeen ja meikkaamisessakin puikkeli on korvaamaton työväline. (Toivon, että se muovinen osa vaihdetaan pian puiseksi, koska käytän noita ihan kauheita määriä, eikä muovi ole luontoystävällinen ratkaisu.)
Suoritettuani ostokset lähdin ovesta ulos. Minulla on tapana aina lähtiessäni vilkaista sivusilmällä niitä hälyttimiä, että jos ne vaikka pärähtävät soimaan ja rupeavat vilkkumaan. Etten sitten hölmönä tassuttele eteenpäin ja saa perääni kahta myyjää ja viittä Securitaksen vartijaa. Hämmästys oli suuri, kun hälytintolpan päässä oleva valo vilkkui kuin viimeistä päivää. Iik! Kääk! Palasin äkkiä sisään, asetuin kiltisti seisomaan oven viereen ja odotin, että minua tullaan noutamaan. Tärkeän näköinen viisikymppinen myyjätäti tuli ripeästi luokseni ja rupesi pajattamaan. En saanut sanaakaan selvää sen puheesta, joten pistin tilanteelle stopin. Tai siis. Yritin. Täti ei lainkaan noteerannut yrityksiäni kommunikoida sen kanssa, vaan jatkoi pajatusta. Häsläämistä jatkui suuntaan ja toiseen, joten mulla alkoi nousta verenpaine. Uuden ihmisen kanssa kun pitää vähän aikaa hakea, ennen kuin sen huuliosta saa selvää. Tämä täti ei antanut siihen mitään mahdollisuutta, vaan painoi leukansa itsepintaisesti rintaansa ja katsoi minua alta kulmain silmälasiensa takaa ja puhui kuin papupata. Huuliltaluku on kuin koodin purkamista: kun löydät avaimen, niin loppu aukeaa lähes itsestään. Jos ihminen sattuu artikuloimaan muutenkin selkeästi, ei tällaista dekoodausta välttämättä tarvita.
Lopulta luovutin, seisoin hiljaa paikoillani ja heitin pallon tädille. Se puhui ja puhui ja sitten se lähti ykskaks. Katsoin perään, että mitäs nyt? Ahaa, se soittaa jonnekin. (Soittaisipa tulkkikeskukseen!) Minua ei millään lailla kehotettu siirtymään esimerkiksi tiskin viereen tai johonkin, vaan täti jäi tiskin taakse seisomaan ja katselemaan kynsiään. Siis haloo. Koiralle voi ilmaista elehtimällä, että tule tänne ja paikka. Mutta ei kuurolle ihmiselle?
Sitten tuli naisvartija, joka oli onneksi ystävällinen. Se kaiveli edellisestä kaupasta ostamani laukut läpi ja löysi hälytyksen aiheuttajan. Sitten se saattoi minut ulos, tarkisti että kaikki on ok ja hymyili. Lähdin kaupasta mutta luoja miten mua ärsytti. Tämänkin tilanteen olisi voinut ratkaista paljon mukavammalla tavalla. Jos se myyjä olisi vähänkin kuunnellut, mitä mulla oli asiaa, olisimme löytäneet yhteisen sävelen. Jos ei muuten, niin sitten kynällä ja paperilla.
Ei mitään pahaa etteikö jotain hyvääkin: aukion läpi kävellessäni käteeni työnnettiin ilmainen Sprite-pullo! Eläköön kampanjat!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti