Ikuiset kysymykset

Viimeisen kahden viikon sisällä minulta on jo kahdesti kysytty: "Anteeks, mut saanko kysyä.. Sano vaan jos tää on tyhmä kysymys tai jotain.. Eli onko viittomakieli kansainvälinen, siis niinku jos kaksi eri maalaista kuuroa tapaa toisensa, niin pystyyks ne käyttää samaa kieltä?" Tällainen kysymys lopetetaan yleensä epämääräiseen käsien huidontaan, joka itse asiassa saattaa nostaa ärsytyskertoimia, jos sattuu olemaan harvinainen ketutus päällä. Jos kuuleva hallitsee jotain ihan oikeita viittomia, niin se on aivan ok ja jopa varsin ilahduttavaa. Mutta jos se yrittää imitoida äidinkieltäni heiluttamalla käsiään täysin mielivaltaisesti ja pahimmassa tapauksessa heittää sekaan muutamia kansainvälisiä (lue: hävyttömiä) merkkejä, niin silloin multa tipahtaa arvostus aivan totaalisesti.

Silti kuulevia kohtaan täytyy olla kärsivällinen, koska ne eivät tiedä asioista mitään. Ja minä olen kävelevä viittomakielivalistuskone, ja kuurotietouden levittäminen on elämäntehtäväni. "Ei, viittomakieli ei ole kansainvälinen kieli. Jokaisella maalla on oma viittomakielensä --", vastaan tottuneesti, kunnes kuuleva keskeyttää: "Ai ihanko totta?! No voi harmi! Se olis ollu tosi mahtavaa!" Jatkan kärsivällisesti: "Joo, mut eihän se ole mitenkään mahdollista, koska kieli tarvitsee kulttuurin, jossa se kehittyy. Sama juttu puhuttujen kielten kanssa --" tässä vaiheessa äärimmäisen herkkä nonverbaalinen tutkani hälyttää, että kuuleva keskustelukumppanini on menettänyt kiinnostuksensa aihetta kohtaan. Joo. Viittomakieli ei enää olekaan niin coolia.

Toinen, mistä kuulevat ovat kauhean kiinnostuneita, ovat hävyttömät viittomat. Olen monesti opettanut p***at, v**ut ja p****leet ja sen jälkeen saanut kärsiä siitä loppuillan. Ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kuulevan poikaystäväni viittomakielen opiskelun kiinnostus lopahti siihen, kun hän oppi kirosanojen lisäksi viittomaan yhden säkeistön jostain biisistä. Niin ja tietysti sormiaakkoset. Arvata saattaa, ettei suhteemme kestänyt.