Tuntosarvet päässä

Lienee kiistaton tautologia, että koska meillä kuuroilla on huomattavasti heikentynyt tai täysin olematon kuuloaisti, se korvautuu sillä, että meidän visuaaliset kykymme lähentelevät X-Menin jäsenten mystisiä voimia. Hehe. Liioittelin hiukan. Mutta en kyllä panisi pahakseni tutustua Wolverineen vähän lähemmin :)~

Anyway, ei ole aina helppoa havaita kaikenlaisia asioita. Vaistoan herkästi, mitä mieltä ihminen on minusta tai toisista ihmisistä, onko hän rentoutunut vai kireä, valehteleeko hän kenties, viihtyykö hän seurassani vai tekeekö hän pian lähtöä jne. Kaikki tämä informaatio tulvii minulle jatkuvasti, kun olen sosiaalisissa tilanteissa, ja se tapahtuu täysin automaattisesti. En tietoisesti tutki ihmisiä sillä tavalla. En edes jaksaisi koko ajan kyylätä keskustelukumppania, eikä se olisi kohteliasta. Ikään kuin päästäni lähtisi yliherkät tuntosarvet, jotka vastaanottavat näkymättömiä värähtelyjä. Niitä ei harmi kyllä voi ottaa pois päältä kuten kuulokojeita.

Uskon, että on myös kuulevia, joiden nonverbaalinen tutka on herkistynyt. Kuuroilla se saattaa ehkä olla yleisempää, koska viittomakielen visuaalisuus on kouluttanut meidät pienestä pitäen kiinnittämään huomiota kasvojen ja kehon pienenpieniin liikkeisiin.

Toinen juttu mikä on minun mielestäni saattanut vaikuttaa asiaan on se, että moni meistä on viettänyt lapsuutensa kuulevien parissa. Valtaosa kuurojen lasten vanhemmista on kuulevia, jolloin kuuro lapsi syntyy kuulevaan sukuun ja yhteisöön. Kuurosta lapsesta tulee luonnollisesti osa tätä yhteisöä. Tässä vaiheessa kuuron lapsen identiteetti ei ehkä ole kovin selvä, mutta se alkaa alitajuisesti muotoutua. Hän vertaa itseään jatkuvasti muihin lapsiin. (Tätä tekevät kaikki lapset siitä huolimatta, ovatko he kuuroja vai kuulevia.) Jossain vaiheessa hän huomaa, että hänen ja muiden välillä on vissi ero. Toki kaikki lapset haluavat olla kuten muutkin. Erilaisuus harmittaa ja ehkä vähän nolottaakin. Ehkä korttelin lapset kiusaavat ja huutelevat. Et kuule, mitä ne huutavat, mutta ilmeistä ja kehon kielestä päätellen ne ovat vihamielisiä. Jo muutama tällainen kokemus saattaa jo laittaa lapsen varpailleen. Siitä lähtien kuuro lapsi alkaa lukea toisten ihmisten kasvoja ja eleitä. Onko tuo kiva vai ei? Tykkääkö se musta? Tämän takia on tärkeää, että kuuro lapsi saa jo pienestä pitäen tavata muita kuuroja lapsia ja ruveta rakentamaan identiteettiään. "Mitä sitten, jos kaikki naapurit puhuu vaan eikä niistä aina saa selvää - mulla on kuuroja kavereita joita mä tapaan joskus viikonloppuisin ja silloin me viitotaan ja leikitään yhdessä!"

Myös kielellä on tässäkin roolinsa. Jos lapsella ei ole kieltä, jonka kautta kommunikoida, lapsi viestii muiden ihmisten kanssa reagoimalla heidän nonverbaalisiin viesteihinsä, ja kehittyy tässä hurjan päteväksi. Äiti seisoo peikonlehden vieressä ja sen otsa on rypyssä, se ei ole tyytyväinen. Se ei varmaan tykännyt siitä, että mä tein hiekkakakkuja kukkaruukkuun. Yäää. Sitten äiti halaa ja sen suu liikkuu. Mitä nyt? Ne menee keittiöön. Menen perässä. Ahaa, ruoka. Nam. Isi ottaa jääkaapista Valkoisen tölkin ja Keltaisen tölkin ja näyttää niitä mulle. Sen suu liikkuu. Sen silmissä pilkahtaa ilo ja sen ilme on odottava. Osoitan riemastuneesti Valkoista tölkkiä ja isi kaataa mulle maitoa.

Näin se menee. Toiset kuurot lapset kommunikoivat tällä tavalla jopa kolmevuotiaiksi asti, ja ovat tosi taitavia näyttelemään kuulevaa. Tiedän tapauksia, joissa vanhemmat eivät ole uskoneet lapsensa olevan kuuro: "Joo, meidän Leenan puheen kehitys on vaan vähän viivästynyt, mutta kyllä se siitä vielä lähtee kehittymään." Nykypäivänä lapsille tehdään kuuloseulontoja, joissa kuurous paljastuu jo hyvin varhain, joten edellä mainitsemani esimerkki on todella harvinainen. Seulonnoissa on se hyvä puoli, että silloin vanhemmat pystyvät paremmin ottamaan lapsensa tarpeet huomioon mm. käymällä viittomakielen kursseilla. Tällä tavoin lapsen kielenkehitys lähtee hyvin käyntiin.

Näyttelemisestä vielä sen verran, että toki aikuisetkin kuurot harrastavat sitä ;) Tiedän että se on typerää, mutta minkäs teet kun et aina jaksa selittää tyypille, että et kuule. Asemalla seistessä saattaa joku hiipiä viereesi. Sen pää liikahtelee ja katsot, että mikäköhän sillä on. "Voi apua, se puhuu!" Katsot häntä ystävällisen kysyvä "Anteeks, olin ajatuksissani, eivätkä aivoni ehtineet rekisteröidä mitä sanoit"-ilme kasvoillasi. Tyyppi mitä luultavimmin ei huomaa että olet kuuro, ja toistaa sanomisensa. Vaikket saisi huuliosta selvää, on helppo nähdä, joriseeko tyyppi omiaan vai onko sillä jotain kysyttävää. Jos se ei katso sua odottavasti, se ei luultavasti kysynyt mitään. Puh. Voit katsoa sitä, hymyillä mukamas ymmärtäväisesti ja siirtää varovaisesti katseesi jonnekin muualle. Öhöm :P