Kohtaamisia [PART II]

Kävin menneenä viikonloppuna tapaamassa ystävääni. Hänen asuntonsa ei ollut vieraskunnossa, joten sovimme treffit lähiöpubiin. Ah noita savuisia yksinäisten, eronneiden ja karanneiden sielujen asuttamia paikkoja. Ei mennyt aikaakaan, kun seuraamme lyöttäytyi mies. Hän katseli keskusteluamme hetken ja avasi suunsa. Hän kyseli kaikenlaista, kuten mm. olemmeko kuuroja (nyökytystä stereona), onko tämä viittomakieltä (nyökytystä) sekä olemmeko syntymästä saakka olleet kuuroja (nyökkäilyä). Sitten mies kertoi oppineensa viittomaan ja viittoi hatarasti, suurpiirteisesti mutta silti hyvin tunnepitoisesti: "Minä rakastan sinua." Sitten hän kysyi, kuinka viitotaan "kaunis". Ystäväni näytti mallia. "Kaunis", hän viittoi ja huitoi epämääräisesti meidän suuntaamme. Mmh. Tämä on hetki, jolloin useimmiten osoitamme keskustelukumppanillemme että kiitos, oli kiva tutustua ja silleen, mutta nyt haluamme olla ihan vain kahdestaan (aka emme ole kiinnostuneita piehtaroimaan sinun kanssasi vällyjen alla tänä yönä).

Saimme jatkaa keskustelua rauhassa jonkin aikaa, kunnes pöytäämme istahti toinen mies. Hän katseli dialogiamme suurella mielenkiinnolla, nosti yhden käden ilmaan ja liikutti sitä hitaasti kiinnittääkseen huomiomme. Hämmentyneinä lopetimme keskustelun kuin seinään (yleensä ihminen vain avaa suunsa, mutta tämä mies otti meihin kontaktia visuaalisesti) ja käännyimme katsomaan tätä uutta miestä, joka katsoi meitä vakavana, hengähti syvään ja alkoi elehtiä. Hän liikutti käsiään hallitusti, käytti ilmeitään ja huuliokin liikahteli silloin tällöin. Tätä kesti ainakin minuutin, jos ei kauemmin. Muuten kympin arvoinen esitys, mutta harmi, ettemme käsittäneet yhtään mitään. Mies #1 oli ihan yhtä pihalla kuin mekin.

Miehet ryhtyivät keskustelemaan keskenään (onneksi!), joten me pääsimme jatkamaan juttua. Meni hetken aikaa, ja mies #2 halusi taas kertoa meille jotakin. Hän alkoi jälleen tarinoida mukamas viittomakielellä. Tässä vaiheessa minun oli äärimmäisen vaikeaa pysytellä vakavana. Mies tuntui olevan aivan tosissaan, ja selitti meille asiaansa hyvin tunteikkaasti. Tiedätte tunteen, kun nauru alkaa kuplia vatsanpohjassa, kasvaa kasvamistaan, kehittyy tukahdutetuksi kikatukseksi ja lopulta tulee sellaisella paineella ulos, että sitä ei voi estää. Se tapahtui minulle viime lauantaina. Nauroin vedet silmissä ja pelkäsin saavani turpaani siitä hyvästä.

Saimme jälleen keskustella rauhassa, kunnes pöytään istahti kolmas mies (!!!). Tämä mies oli ulkomaalainen, mutta puhui erittäin hyvää suomea. Hän elehti meille ja käytti selkeää huuliota: "Minä *osoittaa itseään* en *pudistaa päätään* osaa *osoittaa käsillä päätään* teidän *osoittaa meitä* kieltä *huitoo epämääräisesti käsillään*. Mutta minä *osoittaa jälleen itseään* haluaisin olla *painaa rintaansa kaksin käsin* kuuro *painaa kädet korviaan vasten* koska maailmassa on niin paljon melua *demonstroi ympärillä olevaa äänten kakofoniaa*. Turhaa melua! *hätistelee "ääniä" poispäin inhon ilme kasvoillaan*" Heh. Nyökkäsimme kumpikin stereona ja hymyilimme kohteliaisuudesta. Mitä muuta siihen olisi voinut sanoa? Hassua, että ihminen haluaa ilmaista sympatiansa kuuroja kohtaan sillä tavalla, että toivoo olevansa itsekin kuuro. Ei se loukkaavaa ole, mutta hieman...outoa ehkä.

Kolme miestä oli meille jo liikaa, joten hyvästelimme kohteliaasti miehet #1, #2 ja #3 ja poistuimme.