Krapulainen äijä hortoilee kohti ja tulee kysymään jotain.
Minä: *kuule-ei-elehtimis*
Mies: "ET KUULE? ÄLÄ VITTU PUHU PASKAA!"
Närkästyin ja katsoin äijää "O_O", että miten voisin muka todistaa sen. Tyyppi hermostui lisää: "VAI KUURO, MEE VITTU POIS SIITÄ. [kiroilemismutinaa]" Sitten se käveli itse pois ja meni viereisen naisen luo kysymään asiaansa. Nainenkaan ei osannut auttaa ja ehdotti, että ukko kysyisi joltain toiselta. Mies hiilenä: "KYSYIN TOLTA JA TOI EI KUULE MITÄÄN."
Nainen oli "??" ja katsoi minua. Bussi tuli ja menimme molemmat sisään.
Nainen minulle: "[jotain]"
Minä: "En OIKEESTI kuule."
*hiljaisuus*
Nainen, viittoen: "Anteeksi!"
Ystävän tekstiviestiraportista blogimuotoon muokkaillut Signorina.
sunnuntaina, lokakuuta 1
lauantaina, syyskuuta 30
Kuurojen kieli
Terveisiä lähiöpubista.
Kun menimme ystäväni kanssa tilaamaan juomia tiskiltä, baarityöntekijä loisti poissaolollaan. Häntä odotellessamme jatkoimme kesken jäänyttä juttua. Tiskillä nuokkui keski-ikäinen mies, joka katseli keskusteluamme ja avasi suunsa: "Hei, onko tuo kuurojen kieltä mitä te puhutte?" Siitä huolimatta, että miehen huulet olivat toimineet sisääntuloaukkona useammalle tuopille, hänen huulionsa oli varsin selkeää. Nyökkäsimme vastaukseksi ja mies jatkoi: "Se ei ole kansainvälinen kieli, eihän?" Pudistimme päätämme. "Ei ole, aivan. Se on harmi. Minä opiskelin kuurojen kieltä mutta lopetin, koska huomasin että en voi keskustella italialaisten, espanjalaisten ja [joidenkin muiden] kanssa." Mies päätti puheenvuoronsa ja laski surullisena päänsä alas. Mikä tragedia.
Kommentoimatta lainkaan miehen mielenkiintoista sanavalintaa (kuurojen kieli) ja ihmeellistä motiivia viittomakielen opiskeluun: miksi niin moni kuulevista on siinä luulossa, että viittomakieli olisi kansainvälinen kieli? Eikö ole ihan loogista, että eri puolilla maailmaa syntyneet ja kasvaneet kuurot eivät käytä samaa kieltä? Ei kuulevillakaan ole yhtä universaalia kieltä, jonka jokainen oppisi äidin- tai ensikielenään.
P.S. Tämä ilmiö toistuu aivan liian usein.
Kun menimme ystäväni kanssa tilaamaan juomia tiskiltä, baarityöntekijä loisti poissaolollaan. Häntä odotellessamme jatkoimme kesken jäänyttä juttua. Tiskillä nuokkui keski-ikäinen mies, joka katseli keskusteluamme ja avasi suunsa: "Hei, onko tuo kuurojen kieltä mitä te puhutte?" Siitä huolimatta, että miehen huulet olivat toimineet sisääntuloaukkona useammalle tuopille, hänen huulionsa oli varsin selkeää. Nyökkäsimme vastaukseksi ja mies jatkoi: "Se ei ole kansainvälinen kieli, eihän?" Pudistimme päätämme. "Ei ole, aivan. Se on harmi. Minä opiskelin kuurojen kieltä mutta lopetin, koska huomasin että en voi keskustella italialaisten, espanjalaisten ja [joidenkin muiden] kanssa." Mies päätti puheenvuoronsa ja laski surullisena päänsä alas. Mikä tragedia.
Kommentoimatta lainkaan miehen mielenkiintoista sanavalintaa (kuurojen kieli) ja ihmeellistä motiivia viittomakielen opiskeluun: miksi niin moni kuulevista on siinä luulossa, että viittomakieli olisi kansainvälinen kieli? Eikö ole ihan loogista, että eri puolilla maailmaa syntyneet ja kasvaneet kuurot eivät käytä samaa kieltä? Ei kuulevillakaan ole yhtä universaalia kieltä, jonka jokainen oppisi äidin- tai ensikielenään.
P.S. Tämä ilmiö toistuu aivan liian usein.
torstaina, syyskuuta 28
Täytettä
Signorinalla on pari isoa, aikaavievää projektia työn alla tällä hetkellä. Kun ei itse ehdi kirjoittaa, voi linkata blogiinsa jotain toisen ihmisen kirjoittamaa. Hyi minua ;)
Tässä on erään kuulevan amerikkalaisen artikkeli hänen vierailustaan Lexington School for the Deafissa (Queens, NY). Pointsit kirjoittajalle hauskasta ja mukaansatempaavasta tyylistä. Lisäpisteitä myös siitä, että teksti sisältää paljon asiaa eikä aliarvioi lukijaansa. Kehottaisin silti pieneen kriittisyyteen, sillä tekstistä huokuu amerikkalaisuus ja kenties myös jonkinsorttinen mustavalkoisuus. Ehkä juuri se tekee tästä artikkelista mielenkiintoisen!
Hämmästyin huomatessani, miten paljon siellä on samanlaisia aiheita kuin mitä olen itse tässä blogissani nostanut esille. Tuli kieltämättä vähän teinix olo.
I'm curious about whether they'd date a hearing guy. Masi, who seems like the girl all high school boys would want, answers first. "I wouldn't be sure if a hearing guy was going out with me because he felt sorry for me. I don't want to be treated differently!"
Deaf Girl Power! Yay.
Ja sitten! Juuri remontin jäljiltä avattu saitti: "Viittomakielialan Osuuskunta Via on viittomakielen tulkkausta, opetusta ja näiden palvelujen välitystä tarjoava valtakunnallinen yritys." Sivut ovat nelikieliset: suomalainen viittomakieli, suomi, ruotsi ja englanti. Tsekatkaa ne viittomakieliset sivut, aika veikeät! Linkki kiinnostanee etenkin Zachea, luulen ma :)
P.S. Pimp My Blog -projekti etenee hitaasti mutta varmasti \o/
Tässä on erään kuulevan amerikkalaisen artikkeli hänen vierailustaan Lexington School for the Deafissa (Queens, NY). Pointsit kirjoittajalle hauskasta ja mukaansatempaavasta tyylistä. Lisäpisteitä myös siitä, että teksti sisältää paljon asiaa eikä aliarvioi lukijaansa. Kehottaisin silti pieneen kriittisyyteen, sillä tekstistä huokuu amerikkalaisuus ja kenties myös jonkinsorttinen mustavalkoisuus. Ehkä juuri se tekee tästä artikkelista mielenkiintoisen!
Hämmästyin huomatessani, miten paljon siellä on samanlaisia aiheita kuin mitä olen itse tässä blogissani nostanut esille. Tuli kieltämättä vähän teinix olo.
I'm curious about whether they'd date a hearing guy. Masi, who seems like the girl all high school boys would want, answers first. "I wouldn't be sure if a hearing guy was going out with me because he felt sorry for me. I don't want to be treated differently!"
Deaf Girl Power! Yay.
Ja sitten! Juuri remontin jäljiltä avattu saitti: "Viittomakielialan Osuuskunta Via on viittomakielen tulkkausta, opetusta ja näiden palvelujen välitystä tarjoava valtakunnallinen yritys." Sivut ovat nelikieliset: suomalainen viittomakieli, suomi, ruotsi ja englanti. Tsekatkaa ne viittomakieliset sivut, aika veikeät! Linkki kiinnostanee etenkin Zachea, luulen ma :)
P.S. Pimp My Blog -projekti etenee hitaasti mutta varmasti \o/
maanantaina, syyskuuta 25
Help.
Tahdon eroon tästä pallerotemplatesta!
Stilisointi- ja linkkivinkkejä kommenttilootaan, pronto!
torstaina, syyskuuta 21
Kohtaamisia [PART I]
Kävin tänään pitkällä työmatkalla. Paluumatkalla junassa törmäsin kahteen mukavaan mieheen, jotka halusivat keskustella kanssani. Lyhyen tapaamisemme aikana he pyysivät minua opettamaan, kuinka heidän nimensä sormitetaan. Elias ja Teemu, terveisiä vaan! Kiitos teillekin seurasta. Ja Teemu: et ole juoppo, mutta humalassa kyllä ;)
keskiviikkona, syyskuuta 20
Myymäläkuuro jää aina kiinni [PART II]
Kävin tänään ostoksilla ja scoretin peräti kaksi laukkua! Tyytyväisenä ostoksistani siirryin vieressä olevaan Anttilaan. Ostin muun muassa korvapuikkoja, jotka ovat Jumalan lahja ihmiskunnalle. Niillä saa korvat topsattua kuiviksi suihkun jälkeen ja meikkaamisessakin puikkeli on korvaamaton työväline. (Toivon, että se muovinen osa vaihdetaan pian puiseksi, koska käytän noita ihan kauheita määriä, eikä muovi ole luontoystävällinen ratkaisu.)
Suoritettuani ostokset lähdin ovesta ulos. Minulla on tapana aina lähtiessäni vilkaista sivusilmällä niitä hälyttimiä, että jos ne vaikka pärähtävät soimaan ja rupeavat vilkkumaan. Etten sitten hölmönä tassuttele eteenpäin ja saa perääni kahta myyjää ja viittä Securitaksen vartijaa. Hämmästys oli suuri, kun hälytintolpan päässä oleva valo vilkkui kuin viimeistä päivää. Iik! Kääk! Palasin äkkiä sisään, asetuin kiltisti seisomaan oven viereen ja odotin, että minua tullaan noutamaan. Tärkeän näköinen viisikymppinen myyjätäti tuli ripeästi luokseni ja rupesi pajattamaan. En saanut sanaakaan selvää sen puheesta, joten pistin tilanteelle stopin. Tai siis. Yritin. Täti ei lainkaan noteerannut yrityksiäni kommunikoida sen kanssa, vaan jatkoi pajatusta. Häsläämistä jatkui suuntaan ja toiseen, joten mulla alkoi nousta verenpaine. Uuden ihmisen kanssa kun pitää vähän aikaa hakea, ennen kuin sen huuliosta saa selvää. Tämä täti ei antanut siihen mitään mahdollisuutta, vaan painoi leukansa itsepintaisesti rintaansa ja katsoi minua alta kulmain silmälasiensa takaa ja puhui kuin papupata. Huuliltaluku on kuin koodin purkamista: kun löydät avaimen, niin loppu aukeaa lähes itsestään. Jos ihminen sattuu artikuloimaan muutenkin selkeästi, ei tällaista dekoodausta välttämättä tarvita.
Lopulta luovutin, seisoin hiljaa paikoillani ja heitin pallon tädille. Se puhui ja puhui ja sitten se lähti ykskaks. Katsoin perään, että mitäs nyt? Ahaa, se soittaa jonnekin. (Soittaisipa tulkkikeskukseen!) Minua ei millään lailla kehotettu siirtymään esimerkiksi tiskin viereen tai johonkin, vaan täti jäi tiskin taakse seisomaan ja katselemaan kynsiään. Siis haloo. Koiralle voi ilmaista elehtimällä, että tule tänne ja paikka. Mutta ei kuurolle ihmiselle?
Sitten tuli naisvartija, joka oli onneksi ystävällinen. Se kaiveli edellisestä kaupasta ostamani laukut läpi ja löysi hälytyksen aiheuttajan. Sitten se saattoi minut ulos, tarkisti että kaikki on ok ja hymyili. Lähdin kaupasta mutta luoja miten mua ärsytti. Tämänkin tilanteen olisi voinut ratkaista paljon mukavammalla tavalla. Jos se myyjä olisi vähänkin kuunnellut, mitä mulla oli asiaa, olisimme löytäneet yhteisen sävelen. Jos ei muuten, niin sitten kynällä ja paperilla.
Ei mitään pahaa etteikö jotain hyvääkin: aukion läpi kävellessäni käteeni työnnettiin ilmainen Sprite-pullo! Eläköön kampanjat!
Suoritettuani ostokset lähdin ovesta ulos. Minulla on tapana aina lähtiessäni vilkaista sivusilmällä niitä hälyttimiä, että jos ne vaikka pärähtävät soimaan ja rupeavat vilkkumaan. Etten sitten hölmönä tassuttele eteenpäin ja saa perääni kahta myyjää ja viittä Securitaksen vartijaa. Hämmästys oli suuri, kun hälytintolpan päässä oleva valo vilkkui kuin viimeistä päivää. Iik! Kääk! Palasin äkkiä sisään, asetuin kiltisti seisomaan oven viereen ja odotin, että minua tullaan noutamaan. Tärkeän näköinen viisikymppinen myyjätäti tuli ripeästi luokseni ja rupesi pajattamaan. En saanut sanaakaan selvää sen puheesta, joten pistin tilanteelle stopin. Tai siis. Yritin. Täti ei lainkaan noteerannut yrityksiäni kommunikoida sen kanssa, vaan jatkoi pajatusta. Häsläämistä jatkui suuntaan ja toiseen, joten mulla alkoi nousta verenpaine. Uuden ihmisen kanssa kun pitää vähän aikaa hakea, ennen kuin sen huuliosta saa selvää. Tämä täti ei antanut siihen mitään mahdollisuutta, vaan painoi leukansa itsepintaisesti rintaansa ja katsoi minua alta kulmain silmälasiensa takaa ja puhui kuin papupata. Huuliltaluku on kuin koodin purkamista: kun löydät avaimen, niin loppu aukeaa lähes itsestään. Jos ihminen sattuu artikuloimaan muutenkin selkeästi, ei tällaista dekoodausta välttämättä tarvita.
Lopulta luovutin, seisoin hiljaa paikoillani ja heitin pallon tädille. Se puhui ja puhui ja sitten se lähti ykskaks. Katsoin perään, että mitäs nyt? Ahaa, se soittaa jonnekin. (Soittaisipa tulkkikeskukseen!) Minua ei millään lailla kehotettu siirtymään esimerkiksi tiskin viereen tai johonkin, vaan täti jäi tiskin taakse seisomaan ja katselemaan kynsiään. Siis haloo. Koiralle voi ilmaista elehtimällä, että tule tänne ja paikka. Mutta ei kuurolle ihmiselle?
Sitten tuli naisvartija, joka oli onneksi ystävällinen. Se kaiveli edellisestä kaupasta ostamani laukut läpi ja löysi hälytyksen aiheuttajan. Sitten se saattoi minut ulos, tarkisti että kaikki on ok ja hymyili. Lähdin kaupasta mutta luoja miten mua ärsytti. Tämänkin tilanteen olisi voinut ratkaista paljon mukavammalla tavalla. Jos se myyjä olisi vähänkin kuunnellut, mitä mulla oli asiaa, olisimme löytäneet yhteisen sävelen. Jos ei muuten, niin sitten kynällä ja paperilla.
Ei mitään pahaa etteikö jotain hyvääkin: aukion läpi kävellessäni käteeni työnnettiin ilmainen Sprite-pullo! Eläköön kampanjat!
maanantaina, syyskuuta 18
Tuijottaminen on epäkohteliasta. Katseleminen ei.
Olen tottunut siihen että minua ja keskustelukumppaniani seuraa tusina silmäparia, kun juttelemme bussissa, junassa, kahvilassa, baarissa, missä vain. Olen kävelevä viittomakielipromoottori ja minusta se on ihan jees. Mutta jos hienovaraisesta, hyväntahtoisesta katselemisesta tulee hävytöntä tuijottamista, saatan vetää pavun (valkoinen, keitetty) nenääni. Se alkaa näin: havaitsen näkökentässäni pistävää tuijotusta ja vilkaisen. Kyllä, henkilöllä on silmät apposen auki (räpäyttämistiheys n. 5 min) ja leukalihakset ilmeisen rentoina, sillä suu on loksahtanut raolleen sen verran, että sisään voi työntää kahdenkymmenen sentin kolikon. Se ei enää katsele vaan tuijottaa. Katsot henkilöön, jotta se tajuaisi olevansa epäkohtelias. Usein se toimii. Ihminen kääntää päänsä pois nopeudella, joka aiheuttaa vähintään lievän niskalihasvenähdyksen. Joskus se punastuu, joskus ei. Pahimmassa tapauksessa henkilö ei tajua, että hänet on juuri bongattu. Vaikka katsoisit häntä suoraan silmiin, viesti ei mene kaaliin. Tuijotus jatkuu ja ärsytyskertoimet nousevat. Hei haloo, onko ketään kotona?
Pystyn täysin ymmärtämään, että miksi ihmiset katsovat. Bussimatkat saattavat olla tylsiä, etenkin jos kuljet joka päivä samaa reittiä. Eräänä päivänä bussiisi astuu kaksi ihmistä, jotka alkavat heittää läppää viittomakielellä. Viittomakieli on kaunista, se on kiehtovaa, mystistäkin. Ennen kaikkea se on käsittämätöntä. Kuinka käsillä, ilmeillä ja kehon liikkeillä voi kommunikoida? Jos olisin kuuleva, kyllä minäkin katselisin. Varoisin silti vajoamasta autuaaseen transsitilaan, jossa silmät kuivuvat auki ja kuola uhkaa lorahtaa suupielestä, koska kuuro huomaa sen.
Kuuro myös saattaa huomauttaa sinulle asiasta. Havainnollistetaanpa: Laita kädet eteesi niin, että näet kämmenselät. Paina molempien käsien etusormet, keskisormet ja nimettömät kämmeniisi. Nyt sinulla on kaksi kättä, joissa peukalo ja pikkusormi sojottavat. Vie peukalot ohimoillesi. Katsotaan peiliin ja sanotaan se yhdessä:
"Ammuuuu."
Pystyn täysin ymmärtämään, että miksi ihmiset katsovat. Bussimatkat saattavat olla tylsiä, etenkin jos kuljet joka päivä samaa reittiä. Eräänä päivänä bussiisi astuu kaksi ihmistä, jotka alkavat heittää läppää viittomakielellä. Viittomakieli on kaunista, se on kiehtovaa, mystistäkin. Ennen kaikkea se on käsittämätöntä. Kuinka käsillä, ilmeillä ja kehon liikkeillä voi kommunikoida? Jos olisin kuuleva, kyllä minäkin katselisin. Varoisin silti vajoamasta autuaaseen transsitilaan, jossa silmät kuivuvat auki ja kuola uhkaa lorahtaa suupielestä, koska kuuro huomaa sen.
Kuuro myös saattaa huomauttaa sinulle asiasta. Havainnollistetaanpa: Laita kädet eteesi niin, että näet kämmenselät. Paina molempien käsien etusormet, keskisormet ja nimettömät kämmeniisi. Nyt sinulla on kaksi kättä, joissa peukalo ja pikkusormi sojottavat. Vie peukalot ohimoillesi. Katsotaan peiliin ja sanotaan se yhdessä:
"Ammuuuu."
keskiviikkona, syyskuuta 13
I hear voices
Tilasin orange seedsin inspiroimana Kerttu-Kaarina Suosalmen kirjat Uudenkuun juhla ja Tule takaisin, Menninkäinen! Aah tätä nostalgista fiilistelyä. Rakastan.
Monissa satukirjoissa on runoja, lauluja ja kaikenlaisia riimejä, jotka jäävät mieleen soimaan vuosikausiksi. Hetkinen! Kuinka? Jos ihminen on kuuro, niin miten päässä voi soida mitään? Eihän siellä ole muuta kuin...tyhjyyttä ;) Vai olisiko niin, että rytmin ja kenties äänenkin taju eivät liity lainkaan kuuloon? Itse kuulen näillä korva-aparaateillani kaikenlaisia hälyääniä omaksi ilokseni (vaikka niistä ei varsinaista hyötyä olekaan), mutta mulla on kavereita, jotka eivät kuule pihaustakaan. Niilläkin soi päässä kaikenlaista. Jännä juttu, eikö?
P.S. Älkää kysykö, mitä puuhiminen on. Se on jotain jännittävää...puuhailua ;)
P.P.S. Suosittelen Antikvariaatti.netiä, hyvä palvelu!
Monissa satukirjoissa on runoja, lauluja ja kaikenlaisia riimejä, jotka jäävät mieleen soimaan vuosikausiksi. Hetkinen! Kuinka? Jos ihminen on kuuro, niin miten päässä voi soida mitään? Eihän siellä ole muuta kuin...tyhjyyttä ;) Vai olisiko niin, että rytmin ja kenties äänenkin taju eivät liity lainkaan kuuloon? Itse kuulen näillä korva-aparaateillani kaikenlaisia hälyääniä omaksi ilokseni (vaikka niistä ei varsinaista hyötyä olekaan), mutta mulla on kavereita, jotka eivät kuule pihaustakaan. Niilläkin soi päässä kaikenlaista. Jännä juttu, eikö?
- - - - - - - - -
- - - - musta kuu
vaahtoharjapilvet
- - - mereen ajautuu
käännän loitsun
käännän loitsun
(tässä ääni piti tauon
ja kuului käheää naurua)
puuhi pikku noita
puuhi hiiri pieni
heitä keitokseeni
punakärpässieni
- - - - - sudenmarja
korpilieko
riidenyrtti
lemuavan rahkan alta
juuri kämmekän
- - - - - - - - -
aiaiaiaiaiaiai
yrtit unen
mustan unen
maistuu makealta
(Kerttu-Kaarina Suosalmi: Tule takaisin, Menninkäinen!)
P.S. Älkää kysykö, mitä puuhiminen on. Se on jotain jännittävää...puuhailua ;)
P.P.S. Suosittelen Antikvariaatti.netiä, hyvä palvelu!
tiistaina, syyskuuta 12
PYSÄHTYY - STANNAR
Tulin just Suomen yleisimmällä joukkoliikennevälineellä kotiin. Painoin bussissa pysähtymisnappia, mutta "PYSÄHTYY - STANNAR" -valo ei syttynyt. Hei mä haluun pois. Siispä kurottauduin toisessa tangossa olevaa nappia kohti ja painoin. Lamppuloota ei vieläkään toiminut, mutta huomasin, että yksi kuskin kojelaudassa olevista isoista lampuista oli syttynyt. Bussi pysähtyi oikeassa kohdassa. Jes. Loikkasin kyydistä ja lähdin lampsimaan kotia kohti. Työpäivän jälkeisessä väsymystilassa raahasin aivoja perässäni ja pohdin, että kuuluuko siitä myös ääni, kun painaa? Kyllä kai? Voiko bussinnapeilla soittaa Ukko-Nooaa?
Joukkoliikenteessä saa usein arvailla. Tuleeko se vai eikö tule? Jos tulee, niin minne se tulee? Tai jopa: mikä sieltä tulee? Viime viikolla seisoin junaradan varressa odottelemassa. Laiturilla oleva opaskyltti ilmoitti junan saapumisajaksi 15.38, vaikka kello oli jo 15.45.
Höh? Yleensä kyltistä näkyy tieto, jos juna on myöhässä aikataulusta. No, ei oteta pulttia. Tällaisessa tilanteessa otetaan supervoimat käyttöön.
Pinkaisin portaat alas ja yritin saada vastauksen aikataulumonitoreilta. Niiltäkään ei herunut tietoa junan myöhästymisestä. Palasin nanosekunnissa takaisin laiturille (jos juna vaikka tulee sillä aikaa kun olen radan alla kuikuilemassa monitoreja) ja vilkaisin opaskylttiä (jos sinne vaikka olisi tullut tieto sillä aikaa kun olin poissa). Ei mitään infoa. No, odotellaan. Ihmiset ovat ihan rauhallisen näköisiä. Kaipa se sieltä kohta tulee.
Kuuden minuutin odottelun jälkeen laiturilla oli jo tungosta. Epäilykset nostavat taas päätään. Pitäisikö taas käydä katsomassa, olisiko monitorioraakkeleilla jotain uutta viestiä? Yhtäkkiä kajahtaa Jumalan ääni: "ÖGÄSÖBÄSÄ GÄGYLÖLÖ ÖFÖSÄLÄMÄ." Ihmiset lähtevät rivakasti liikkeelle ja minä soluttaudun joukkoon. Marssimme portaita alas, käännymme oikealle, nousemme portaat ylös toiselle laiturille ja samalla hetkellä juna saapuu.
Mission accomplished.
Joukkoliikenteessä saa usein arvailla. Tuleeko se vai eikö tule? Jos tulee, niin minne se tulee? Tai jopa: mikä sieltä tulee? Viime viikolla seisoin junaradan varressa odottelemassa. Laiturilla oleva opaskyltti ilmoitti junan saapumisajaksi 15.38, vaikka kello oli jo 15.45.
Höh? Yleensä kyltistä näkyy tieto, jos juna on myöhässä aikataulusta. No, ei oteta pulttia. Tällaisessa tilanteessa otetaan supervoimat käyttöön.
Pinkaisin portaat alas ja yritin saada vastauksen aikataulumonitoreilta. Niiltäkään ei herunut tietoa junan myöhästymisestä. Palasin nanosekunnissa takaisin laiturille (jos juna vaikka tulee sillä aikaa kun olen radan alla kuikuilemassa monitoreja) ja vilkaisin opaskylttiä (jos sinne vaikka olisi tullut tieto sillä aikaa kun olin poissa). Ei mitään infoa. No, odotellaan. Ihmiset ovat ihan rauhallisen näköisiä. Kaipa se sieltä kohta tulee.
Kuuden minuutin odottelun jälkeen laiturilla oli jo tungosta. Epäilykset nostavat taas päätään. Pitäisikö taas käydä katsomassa, olisiko monitorioraakkeleilla jotain uutta viestiä? Yhtäkkiä kajahtaa Jumalan ääni: "ÖGÄSÖBÄSÄ GÄGYLÖLÖ ÖFÖSÄLÄMÄ." Ihmiset lähtevät rivakasti liikkeelle ja minä soluttaudun joukkoon. Marssimme portaita alas, käännymme oikealle, nousemme portaat ylös toiselle laiturille ja samalla hetkellä juna saapuu.
Mission accomplished.
perjantaina, syyskuuta 8
Iso cokis, kiitos
Sovin kerran treffit ystävieni kanssa erääseen ravintolaan. Tekisi mieli paljastaa ketjun nimi, mutta en ole niin halpamainen. Sieltä nimittäin saa hyvää ruokaa. Palvelussa sen sijaan on parantamisen varaa. Saavuin tähän kuurojen neitojen joukkotapaamiseen myöhässä, joten tässä vaiheessa kaverini olivat jo tilanneet itselleen syötävää ja juotavaa. Kävin tervehtimässä heitä ja heitin samalla takkini naulaan, minkä jälkeen siirryin baaritiskille. Pyysin baarimikolta paperia ja kynää, tiedättehän: ilmaan piirretään neliskulmainen paperi (huomaa huulio: "paperi"). Sitten otetaan ilmasta kynä, jolla kirjoitetaan paperiin (huomaa huulio: "kynä"). Näytös päättyy ystävällisen kysyvään "saisinko?"-ilmeeseen. (Tämä on oiva testi: kestääkö suomalaisen pokka?)
Baarimikko katsoi minua kuin haisevaa makkaraa, kaivoi esiin kynän ja paperia, painoi päänsä ja rupesi keskittyneesti raapustamaan. Olin ihmeissäni, sillä yleensä kommunikaatio on yksipuolista: minä kirjoitan tilauksen ja baarityöntekijä toteuttaa toiveeni. Odotin siis kiinnostuneena. Saatuani paperin siinä luki tylysti: "Miksei teillä ole ikinä omaa kynää ja paperia mukana?" Ohhoh. Nielaisin haluni sanoa rumasti ja kirjoitin sen sijaan vastaukseksi: "Eikö se kuulu asiakaspalveluun? Iso cokis, kiitos."
Unbelievable. Paperi, johon heppu kirjoitti, oli varustettu ravintolan logolla. Kynäkin oli joku Koffin sponsorikynä. Tuskin ravintola kokee kauheaa taloudellista tappiota siitä, että kuuro asiakas tekee tilauksensa kirjoittamalla. Luuleeko se, että kuljeskelen kaiket päivät kynä ja paperia laukussani? Naisen laukun sisältö koostuu vain sellaisista välttämättömyyksistä, mitä ei joka paikassa ole saatavilla. Ei, mitään turhaa sieltä ei löydy. * Köh * Lompakko, kännykkä, huulipuna, puuteri, luomiväri ja särkylääke (Signorinan tapauksessa myös kuulokojeen patterit). Ei paperia ja kynää. Ellei sitten satu olemaan hyvä syy.
Mutta tosiaan. Sinä, lukijani: muista Signorinan tarina. Kun asiakaspalvelussa työskennellessäsi kohtaat asiakkaan, joka piirtää ilmaan aanelosen ja kirjoittaa siihen, tiedät mitä tehdä.
Baarimikko katsoi minua kuin haisevaa makkaraa, kaivoi esiin kynän ja paperia, painoi päänsä ja rupesi keskittyneesti raapustamaan. Olin ihmeissäni, sillä yleensä kommunikaatio on yksipuolista: minä kirjoitan tilauksen ja baarityöntekijä toteuttaa toiveeni. Odotin siis kiinnostuneena. Saatuani paperin siinä luki tylysti: "Miksei teillä ole ikinä omaa kynää ja paperia mukana?" Ohhoh. Nielaisin haluni sanoa rumasti ja kirjoitin sen sijaan vastaukseksi: "Eikö se kuulu asiakaspalveluun? Iso cokis, kiitos."
Unbelievable. Paperi, johon heppu kirjoitti, oli varustettu ravintolan logolla. Kynäkin oli joku Koffin sponsorikynä. Tuskin ravintola kokee kauheaa taloudellista tappiota siitä, että kuuro asiakas tekee tilauksensa kirjoittamalla. Luuleeko se, että kuljeskelen kaiket päivät kynä ja paperia laukussani? Naisen laukun sisältö koostuu vain sellaisista välttämättömyyksistä, mitä ei joka paikassa ole saatavilla. Ei, mitään turhaa sieltä ei löydy. * Köh * Lompakko, kännykkä, huulipuna, puuteri, luomiväri ja särkylääke (Signorinan tapauksessa myös kuulokojeen patterit). Ei paperia ja kynää. Ellei sitten satu olemaan hyvä syy.
Mutta tosiaan. Sinä, lukijani: muista Signorinan tarina. Kun asiakaspalvelussa työskennellessäsi kohtaat asiakkaan, joka piirtää ilmaan aanelosen ja kirjoittaa siihen, tiedät mitä tehdä.
torstaina, syyskuuta 7
Hiukan stereotypioista
Kiija jätti heinäkuiseen postaukseeni kommentin, jossa hän kertoi mielipiteensä: "Ihan vähän häiritsee tapa kirjoittaa kuuroista yhtenä ryhmänä - "kuurot ajattelevat näin" ja niin edelleen. Yksilöitähän me kaikki ollaan kuiteskin. - - "
Olen miettinyt tätä jälkeenpäin, etenkin nyt kun on ollut puhetta stereotypioista. Leimaaminen on kai ihmiselle luonnollista: kun aivot yrittävät jäsennellä asioita, ne tekevät sen "mikä kuuluu joukkoon"-periaatteella. Ne luovat uuden "Kuurot"-kansion, johon ne keräävät kaikki asiat, mitä olet kuuroista joskus kuullut. Kun törmäät kuuroihin jossain kontekstissa, aivosi etsivät oitis tämän kansion ja käyvät sen nopeasti läpi. Jos kansiossa on vain muutama asia (Kuuro = ei kuule; ei puhu; viittoo; ei osaa kirjoittaa; kuuromykkä; kivikuuro; sadekuuro), ei tieto todennäköisesti ole luotettavaa. Sitä mukaa kun kansio täyttyy uudella tiedolla, sitä enemmän tunnet kuurojen elämää ja kykenet kriittisemmin analysoimaan tietoa.
Tajusin, että ehkä minun blogini luo stereotypioita. Kääk. Te lukijat keräätte omaan kansioonne käsityksiänne kuuroista minun blogini perusteella. Mutta en ole huolissani. Tiedän, että tiedätte: tämä blogi on kokoelma minun ajatuksiani ja kokemuksiani. Joku toinen kuuro saattaa olla asioista eri mieltä. Hyvä niin. Perustakoon oman blogin ;D
On olemassa asioita, joista kuurojen mielipiteet saattavat vaihdella suurestikin. Sitten on laajempia asioita, joista kuurot ovat yleisesti ottaen samaa mieltä. Se johtuu siitä, että kuurojen kulttuuri on prosessi, jonka aikana kulttuurimme arvot, uskomukset ja tavat ovat siirtyneet polvesta polveen. Kiitos Malm, Tallroth, perhe Hirn, Narmala ja monet muut entisaikojen viittomakieliset. Teidän perintönne on käsissämme.
Olen miettinyt tätä jälkeenpäin, etenkin nyt kun on ollut puhetta stereotypioista. Leimaaminen on kai ihmiselle luonnollista: kun aivot yrittävät jäsennellä asioita, ne tekevät sen "mikä kuuluu joukkoon"-periaatteella. Ne luovat uuden "Kuurot"-kansion, johon ne keräävät kaikki asiat, mitä olet kuuroista joskus kuullut. Kun törmäät kuuroihin jossain kontekstissa, aivosi etsivät oitis tämän kansion ja käyvät sen nopeasti läpi. Jos kansiossa on vain muutama asia (Kuuro = ei kuule; ei puhu; viittoo; ei osaa kirjoittaa; kuuromykkä; kivikuuro; sadekuuro), ei tieto todennäköisesti ole luotettavaa. Sitä mukaa kun kansio täyttyy uudella tiedolla, sitä enemmän tunnet kuurojen elämää ja kykenet kriittisemmin analysoimaan tietoa.
Tarkoittaako "kuuro" sellaista henkilöä, joka ei kuule, vaikka karjaisisit keuhkojesi täydeltä hänen selkänsä takana? Käyttääkö osa kuuroista kenties kuulokojeita, mutta kokevat olevansa silti kuuroja? Sisältääkö termi "kuuro" siis muutakin kuin audiologisen näkökulman? Onko olemassa puhetaitoista kuuroa? Onko suomalainen viittomakieli vain kommunikaation tukimuoto vai onko se kieli siinä missä muutkin kielet? Eikö kuuro kykene kaksikielisyyteen? Onko "kuuromykkä" termi, jota kuurot itse käyttävät, vai onko se heistä kenties loukkaava?
Tajusin, että ehkä minun blogini luo stereotypioita. Kääk. Te lukijat keräätte omaan kansioonne käsityksiänne kuuroista minun blogini perusteella. Mutta en ole huolissani. Tiedän, että tiedätte: tämä blogi on kokoelma minun ajatuksiani ja kokemuksiani. Joku toinen kuuro saattaa olla asioista eri mieltä. Hyvä niin. Perustakoon oman blogin ;D
On olemassa asioita, joista kuurojen mielipiteet saattavat vaihdella suurestikin. Sitten on laajempia asioita, joista kuurot ovat yleisesti ottaen samaa mieltä. Se johtuu siitä, että kuurojen kulttuuri on prosessi, jonka aikana kulttuurimme arvot, uskomukset ja tavat ovat siirtyneet polvesta polveen. Kiitos Malm, Tallroth, perhe Hirn, Narmala ja monet muut entisaikojen viittomakieliset. Teidän perintönne on käsissämme.
perjantaina, syyskuuta 1
Kuuro <3 kuuleva = mahdollista?
Viime kesän aikana minulla on ollut aikaa miettiä kaikenlaista enemmän tai vähemmän vakavaa. Olen jo monen vuoden ajan ollut lojaali ajatukselle, että kuuro voi olla onnellinen vain kuuron elämänkumppanin kanssa. Laaja ymmärrys kieli- ja kulttuurivähemmistömme syvimmästä olemuksesta on tärkeä asia, jos haluaa jakaa elämänsä viittomakielisen kuuron kanssa. Mutta mitä jos markkinat ovat huonot?
Suomessa arvioidaan olevan n. 5000 viittomakieltä käyttävää kuuroa. Okei. Katsotaanpa yleisesti Suomen väestörakennetta. Alle 30-vuotiaiden osuus Suomen väestöstä on n. 40 %, mikä tarkoittaa huonolla matikkapäälläni laskettuna noin kahta miljoonaa yksilöä. Näistä puolet on miespuolisia. Koskapa sylivauvoja ja vaahtosammuttimia ei voi ajatella potentiaalisina aviopuolisoina, on tehtävä rajaus täysi-ikäisiin. Kehnosti arvioiden 18-30 -vuotiaita miehiä on Suomessa n. 400 000.
Saman laskukaavan mukaan Suomen suuressa valtakunnassa pitäisi olla n. 400 18-30 -vuotiasta kuuroa prinssiä. (Voi olla, että olen laskenut pieleen, mutta ymmärrättehän pointin? Tutkimusten mukaan kuurojen osuus on noin promille maan väestöstä.) Koska he ovat sukukypsässä iässä, suuri osa heistä on luultavasti jo pariutunut. Osa asuu Lapin pimeiden metsien onkaloissa (höm, ainakin kaamoksen aikana) ja ovat etelässä asuvien prinsessojen saavuttamattomissa. Muutamien kanssa olen jo yritellyt suhdetta. Osa on joskus seurustellut ystävieni kanssa, joten tuntuu moraalittomalta kehitellä heidän kanssaan mitään.
Päättelytehtävä:
Montako prinssiä jää jäljelle?
Markkinat ovat siis huomattavasti paremmat kuulevien kentällä. Mutta... Voiko kuulevan ja kuuron välinen seurustelusuhde onnistua? Onko se tuhoon tuomittu jo alusta lähtien vai onko olemassa pieni onnistumisen mahdollisuus? Lähipiirissäni on kyllä muutama kuuro&kuuleva pari, jotka ovat seurustelleet onnellisesti monta vuotta. On mielenkiintoista, että näissä tapauksissa kuuleva osapuoli on ollut viittomakielentaitoinen jo ennen kuin on tavannut kuuron elämänkumppaninsa. Tällä asialla näyttää olevan merkitystä suhteen onnistumisen kannalta. (Hei! En halua yleistää - minulla ei vain ole kokemusta muista pareista.)
Pohdintaa:
Jaksaako suomalainen kuuleva mies opetella viittomakielen niin hyvin, että kykenee itsenäisesti keskustelemaan viittomakielisten ystävieni kanssa? Kuinka kauan hän jaksaa ymmärtää, että en koskaan pysty nauttimaan sataprosenttisesti hänen ystäviensä ja sukulaistensa seurasta, koska vieraskielisenä olen aina enemmän tai vähemmän pihalla siitä mistä keskustellaan? Ymmärtääkö hän, että kuurojen yhteisö on minulle henkireikä, jota ilman tukehtuisin? Haluaako hän sulautua yhteisön jäseneksi omasta tahdostaan eikä vain minun takiani? Kiinnostaako häntä aidosti yhteisön historia ja kulttuuri? Onko hän kiinnostunut minusta vain siksi, että olen hänen mielestään erilainen? Onko viittomakielisyys jollain lailla eksoottista ja siksi viehättävää? Onko hän oikeasti kiinnostunut minusta ihmisenä, vai näkeekö hän minussa kuuron naisen, joka (mukamas) kaipaa hoivaa ja suojelusta?
Mietinkö minä turhia? Olenko minä liian vaativa? :/
Suomessa arvioidaan olevan n. 5000 viittomakieltä käyttävää kuuroa. Okei. Katsotaanpa yleisesti Suomen väestörakennetta. Alle 30-vuotiaiden osuus Suomen väestöstä on n. 40 %, mikä tarkoittaa huonolla matikkapäälläni laskettuna noin kahta miljoonaa yksilöä. Näistä puolet on miespuolisia. Koskapa sylivauvoja ja vaahtosammuttimia ei voi ajatella potentiaalisina aviopuolisoina, on tehtävä rajaus täysi-ikäisiin. Kehnosti arvioiden 18-30 -vuotiaita miehiä on Suomessa n. 400 000.
Saman laskukaavan mukaan Suomen suuressa valtakunnassa pitäisi olla n. 400 18-30 -vuotiasta kuuroa prinssiä. (Voi olla, että olen laskenut pieleen, mutta ymmärrättehän pointin? Tutkimusten mukaan kuurojen osuus on noin promille maan väestöstä.) Koska he ovat sukukypsässä iässä, suuri osa heistä on luultavasti jo pariutunut. Osa asuu Lapin pimeiden metsien onkaloissa (höm, ainakin kaamoksen aikana) ja ovat etelässä asuvien prinsessojen saavuttamattomissa. Muutamien kanssa olen jo yritellyt suhdetta. Osa on joskus seurustellut ystävieni kanssa, joten tuntuu moraalittomalta kehitellä heidän kanssaan mitään.
Päättelytehtävä:
Montako prinssiä jää jäljelle?
Markkinat ovat siis huomattavasti paremmat kuulevien kentällä. Mutta... Voiko kuulevan ja kuuron välinen seurustelusuhde onnistua? Onko se tuhoon tuomittu jo alusta lähtien vai onko olemassa pieni onnistumisen mahdollisuus? Lähipiirissäni on kyllä muutama kuuro&kuuleva pari, jotka ovat seurustelleet onnellisesti monta vuotta. On mielenkiintoista, että näissä tapauksissa kuuleva osapuoli on ollut viittomakielentaitoinen jo ennen kuin on tavannut kuuron elämänkumppaninsa. Tällä asialla näyttää olevan merkitystä suhteen onnistumisen kannalta. (Hei! En halua yleistää - minulla ei vain ole kokemusta muista pareista.)
Pohdintaa:
Jaksaako suomalainen kuuleva mies opetella viittomakielen niin hyvin, että kykenee itsenäisesti keskustelemaan viittomakielisten ystävieni kanssa? Kuinka kauan hän jaksaa ymmärtää, että en koskaan pysty nauttimaan sataprosenttisesti hänen ystäviensä ja sukulaistensa seurasta, koska vieraskielisenä olen aina enemmän tai vähemmän pihalla siitä mistä keskustellaan? Ymmärtääkö hän, että kuurojen yhteisö on minulle henkireikä, jota ilman tukehtuisin? Haluaako hän sulautua yhteisön jäseneksi omasta tahdostaan eikä vain minun takiani? Kiinnostaako häntä aidosti yhteisön historia ja kulttuuri? Onko hän kiinnostunut minusta vain siksi, että olen hänen mielestään erilainen? Onko viittomakielisyys jollain lailla eksoottista ja siksi viehättävää? Onko hän oikeasti kiinnostunut minusta ihmisenä, vai näkeekö hän minussa kuuron naisen, joka (mukamas) kaipaa hoivaa ja suojelusta?
Mietinkö minä turhia? Olenko minä liian vaativa? :/
lauantaina, elokuuta 26
Long time no see!
Tarkoitus ei suinkaan ole lopettaa bloggailua, mutta kuten kaikki ovat havainneet, kesä on ollut ihanin ja aurinkoisin naismuistiin! Voi tätä onnea. Mieluummin sitä istuu terasseilla kuin koneen ääressä. Nyt yritän vieroittautua kesäjuopottelusta, kuten luultavasti 75% Suomen muista kesälomalaisista. Hik.
Jätän omaan arvoonsa kommentit, joissa epäillään identiteettini todenperäisyyttä. Vaikka laittaisin tähän lääkärintodistukseni, en pystyisi todistamaan, että paperi on todellakin minun. Vaikka yrittäisin olla kuinka välinpitämätön kommenttien suhteen, en voi olla pohtimatta, miksi ihmisten on niin vaikea uskoa. Se on oikeastaan surullista. Onko kuuro tuomittu kulkemaan ikuinen "KIRJOITUSTAIDOTON"-polttomerkki otsassaan vain siksi, että korvissa on jotain vikaa? Tämä on jo kulunut fakta, mutta on ihan pakko laittaa: kuulon puute ei tarkoita sitä, että korvien välissä olisi jotain vialla. Ihminen on siitä ihmeellinen olento, että se voi oppia ihan mitä tahansa. Jopa suomen kielen.
Sujuva ja rikas kirjallinen ilmaisu on taito siinä missä muutkin taidot. Eivät kaikki kuulevatkaan kirjoita täydellistä suomea. Taito puhua ja taito kirjoittaa eivät siis ole sama asia. Jo maalaisjärjellä kykenee päättelemään, että kuuro voi oppia ihan mitä tahansa siinä missä kuka tahansa muukin, jos hänelle tarjotaan siihen hyvät puitteet. Kuurous ei sulje pois lahjoja, joita ihminen on saanut. Toisilla on hyvä kielipää, toisilla mahtava rytmitaju, looginen päättelykyky, johtamistaito, you name it. Kuurous sen sijaan voi vaikuttaa kuuron henkilön ympärillä oleviin ihmisiin: vanhempiin, sisaruksiin, sukulaisiin, opettajiin ja muihin. Jos he eivät osaa suhtautua asiaan oikealla tavalla, saattavat kuuron lahjat valua hukkaan.
Vaikka olisikin kuuro, voi silti olla kiinnostunut kuulevamaisista asioista. Lordin voittaessa Euroviisut myös kuurojen yhteisö riemuitsi. Hallelujah! Hyvä Suomi!
Jätän omaan arvoonsa kommentit, joissa epäillään identiteettini todenperäisyyttä. Vaikka laittaisin tähän lääkärintodistukseni, en pystyisi todistamaan, että paperi on todellakin minun. Vaikka yrittäisin olla kuinka välinpitämätön kommenttien suhteen, en voi olla pohtimatta, miksi ihmisten on niin vaikea uskoa. Se on oikeastaan surullista. Onko kuuro tuomittu kulkemaan ikuinen "KIRJOITUSTAIDOTON"-polttomerkki otsassaan vain siksi, että korvissa on jotain vikaa? Tämä on jo kulunut fakta, mutta on ihan pakko laittaa: kuulon puute ei tarkoita sitä, että korvien välissä olisi jotain vialla. Ihminen on siitä ihmeellinen olento, että se voi oppia ihan mitä tahansa. Jopa suomen kielen.
Sujuva ja rikas kirjallinen ilmaisu on taito siinä missä muutkin taidot. Eivät kaikki kuulevatkaan kirjoita täydellistä suomea. Taito puhua ja taito kirjoittaa eivät siis ole sama asia. Jo maalaisjärjellä kykenee päättelemään, että kuuro voi oppia ihan mitä tahansa siinä missä kuka tahansa muukin, jos hänelle tarjotaan siihen hyvät puitteet. Kuurous ei sulje pois lahjoja, joita ihminen on saanut. Toisilla on hyvä kielipää, toisilla mahtava rytmitaju, looginen päättelykyky, johtamistaito, you name it. Kuurous sen sijaan voi vaikuttaa kuuron henkilön ympärillä oleviin ihmisiin: vanhempiin, sisaruksiin, sukulaisiin, opettajiin ja muihin. Jos he eivät osaa suhtautua asiaan oikealla tavalla, saattavat kuuron lahjat valua hukkaan.
Vaikka olisikin kuuro, voi silti olla kiinnostunut kuulevamaisista asioista. Lordin voittaessa Euroviisut myös kuurojen yhteisö riemuitsi. Hallelujah! Hyvä Suomi!
perjantaina, heinäkuuta 21
Bandidos
Eilen olin kaupungilla kahden ystävättäreni kanssa.
Kumoamme leppoisan rupattelun ohella tuoppeja ja siirrymme toiseen pubiin. Jonkin ajan kuluttua näen sivusilmällä, että meitä lähestyy rauskilehmusvyörymäinen kalju muskelimies, jonka humalatila on melkoinen. Se pysähtyy, nojaa toisen (varsin lihaksikkaan) kätensä pöytäämme ja sanoo jotain minulle. Elehdin *kuule-ei* ja mies katsahtaa minuun "Älä tyttö ala mulle"-ilme kasvoillaan. Siinä vaiheessa huomaamme, että sen takana on pienempi mies, jolla on rillit ja joka on pukeutunut varsin boheemisti. Outo parivaljakko.
Muskelikalju kääntyy ystävättäreni puoleen ja sanoo selkeästi artikuloiden: "MIKÄ SUN NIMI ON?" Ystäväni kaivaa kännykän esiin ja näpyttelee siihen nimensä. Muskelikalju näyttää tyytyväiseltä. Se nappaa ystäväni kännykän ja rupeaa keskittyneesti kirjoittamaan. (Se voisi kyllä rusentaa puhelimen yhdellä kädellä.) "MISSÄ BANDIDOSIT ON?" lukee kännykän screenillä. Muskelikalju tehostaa kysymystään pantomiimillä. Se nostaa toisen kätensä aurinkolipaksi otsalle ja kuikuilee vasemmalle ja oikealle.
Wtf. Bandidosit? Öh.
Koska mies näyttää hallitsevan pantomiimin alkeet, yritän kommunikoida hänen kanssaan samalla tavalla. Onko se joku bändi? Muodostan sormillani kitaran ja vedän muutaman soundin. Sitten katson häntä kysyvästi. Muskelikalju ilahtuu ja alkaa myös soittaa ilmakitaraa. Olemme kuin mikäkin duo. Voi nauru.
Muskelikalju ilmeisesti liikuttui yhteisestä soittohetkestämme. Se silittää päätäni kädellään. Koska pää on ihmiselle intiimi alue, en arvosta tätä elettä vaan huitaisen sen pois. Tästä närkästyneenä muskelikalju siirtyy vieressämme olevaan pöytään, jossa istuu kaksi kissaa.
Boheemi rillipää jää seuraamme. "RRY", se kirjoittaa sormellaan pöytään ja osoittaa muskelikaljua.
Mikä ihmeen Bandidos?
a) poikaystävät
b) todellakin jokin bändi
c) salasana nettitreffeille
d) olimme istahtaneet pöytään, jossa Cannonball MC:n edustajien oli tarkoitus tavata Bandidos MC:n yhteyshenkilöt sinä iltana
e) jotain aivan muuta.
Kumoamme leppoisan rupattelun ohella tuoppeja ja siirrymme toiseen pubiin. Jonkin ajan kuluttua näen sivusilmällä, että meitä lähestyy rauskilehmusvyörymäinen kalju muskelimies, jonka humalatila on melkoinen. Se pysähtyy, nojaa toisen (varsin lihaksikkaan) kätensä pöytäämme ja sanoo jotain minulle. Elehdin *kuule-ei* ja mies katsahtaa minuun "Älä tyttö ala mulle"-ilme kasvoillaan. Siinä vaiheessa huomaamme, että sen takana on pienempi mies, jolla on rillit ja joka on pukeutunut varsin boheemisti. Outo parivaljakko.
Muskelikalju kääntyy ystävättäreni puoleen ja sanoo selkeästi artikuloiden: "MIKÄ SUN NIMI ON?" Ystäväni kaivaa kännykän esiin ja näpyttelee siihen nimensä. Muskelikalju näyttää tyytyväiseltä. Se nappaa ystäväni kännykän ja rupeaa keskittyneesti kirjoittamaan. (Se voisi kyllä rusentaa puhelimen yhdellä kädellä.) "MISSÄ BANDIDOSIT ON?" lukee kännykän screenillä. Muskelikalju tehostaa kysymystään pantomiimillä. Se nostaa toisen kätensä aurinkolipaksi otsalle ja kuikuilee vasemmalle ja oikealle.
Wtf. Bandidosit? Öh.
Koska mies näyttää hallitsevan pantomiimin alkeet, yritän kommunikoida hänen kanssaan samalla tavalla. Onko se joku bändi? Muodostan sormillani kitaran ja vedän muutaman soundin. Sitten katson häntä kysyvästi. Muskelikalju ilahtuu ja alkaa myös soittaa ilmakitaraa. Olemme kuin mikäkin duo. Voi nauru.
Muskelikalju ilmeisesti liikuttui yhteisestä soittohetkestämme. Se silittää päätäni kädellään. Koska pää on ihmiselle intiimi alue, en arvosta tätä elettä vaan huitaisen sen pois. Tästä närkästyneenä muskelikalju siirtyy vieressämme olevaan pöytään, jossa istuu kaksi kissaa.
Boheemi rillipää jää seuraamme. "RRY", se kirjoittaa sormellaan pöytään ja osoittaa muskelikaljua.
Mikä ihmeen Bandidos?
a) poikaystävät
b) todellakin jokin bändi
c) salasana nettitreffeille
d) olimme istahtaneet pöytään, jossa Cannonball MC:n edustajien oli tarkoitus tavata Bandidos MC:n yhteyshenkilöt sinä iltana
e) jotain aivan muuta.
torstaina, heinäkuuta 20
Kutsumus vai sattuma?
Olen usein miettinyt, että mikä saa kuulevat ihmiset ajautumaan viittomakieltä käyttävien yhteisöön? Suurin osa tällaisista kuulevista on töissä kuurojen parissa. Tällä kysymyksellä en suinkaan tarkoita, etteikö niin saisi olla. Mielestäni on ainoastaan positiivinen asia, että viittomakieltä käyttävien yhteisö koostuu niin monenlaisista ihmisistä. Olisi aika tylsää, jos kaikki olisivat vain kuuroja/huonokuuloisia. Joissakin yhteyksissä olen törmännyt sellaiseen käsitykseen, että kuurot haluaisivat eristäytyä ja elää vain omana ryhmänään. Hohhoijaa.
Itse en osaa katsoa tilannetta kuulevan silmin. Onko se viittomakieli, joka kiinnostaa? Vai se, että ihminen näyttää elävän täysipainoista elämää kuulon puutteesta huolimatta? Vai onko taustalla ihmisen perimmäinen "heikompiensa" auttamisen halu? Sattuma? Vai jokin mystinen kutsumus? Vai yksinkertaisesti se, että "Tunsin lapsena yhden kuuron"?
Sitten hiukan vakavampi kysymys: miksi jotkut kuurojen kanssa päivittäin työskentelevät (esim. osa kuurojen koulujen opettajista) eivät hallitse viittomakieltä kunnolla? Luulisi, että kun on kielen kanssa tekemisissä joka päivä, sitä alkaisi väkisinkin oppia. Kun viidentoista vuoden aikana viittoo n. 6-8 tuntia päivässä, ihmisen pitäisi mielestäni olla jo aika guru. Näin ei kuitenkaan näytä olevan. Jos työympäristö ei tarjoa tarpeeksi virikkeitä kielen oppimiselle, mutta ihmisellä on kova motivaatio olla alalla töissä, niin luulisi että hän hakeutuisi viittomakielen kursseille täydentämään taitojaan. Silloinhan töissäkin sujuisi paremmin, kun olisi yhteinen kieli. Eikö?
Itse en osaa katsoa tilannetta kuulevan silmin. Onko se viittomakieli, joka kiinnostaa? Vai se, että ihminen näyttää elävän täysipainoista elämää kuulon puutteesta huolimatta? Vai onko taustalla ihmisen perimmäinen "heikompiensa" auttamisen halu? Sattuma? Vai jokin mystinen kutsumus? Vai yksinkertaisesti se, että "Tunsin lapsena yhden kuuron"?
Sitten hiukan vakavampi kysymys: miksi jotkut kuurojen kanssa päivittäin työskentelevät (esim. osa kuurojen koulujen opettajista) eivät hallitse viittomakieltä kunnolla? Luulisi, että kun on kielen kanssa tekemisissä joka päivä, sitä alkaisi väkisinkin oppia. Kun viidentoista vuoden aikana viittoo n. 6-8 tuntia päivässä, ihmisen pitäisi mielestäni olla jo aika guru. Näin ei kuitenkaan näytä olevan. Jos työympäristö ei tarjoa tarpeeksi virikkeitä kielen oppimiselle, mutta ihmisellä on kova motivaatio olla alalla töissä, niin luulisi että hän hakeutuisi viittomakielen kursseille täydentämään taitojaan. Silloinhan töissäkin sujuisi paremmin, kun olisi yhteinen kieli. Eikö?
tiistaina, heinäkuuta 18
Ha ha ha.
Usein ajatellaan, että kuurot kokevat kuurovitsit loukkaaviksi. On totta, että joku voi kokea ne rasistisina, mutta se osoittaa mielestäni aika huonoa huumorintajua ;)
On olemassa kuurojen itsensä luomia vitsejä, jotka ovat parhaimmillaan viittomakielellä esitettyinä. Toiset vitsit ovat kuulevien keksimiä ja niistä huomaa, etteivät kuulevat aina ole perillä asioista...
---
Kuuro blondi
Miksi kuuro blondi istuu sanomalehden päällä? - Jotta hän voisi lukea huulilta.
Ha ha. Very funny :P Tämä vitsi on varmasti kuulevien keksimä.
---
Mafia
Mafia palkkaa kuriiriksi kuuron miehen, sillä turvallisuussyistä on parempi, että hän ei kuule keskusteluja. Eräänä päivänä miehen piti kuljettaa mafialle suuri määrä rahaa, mutta hän ei ikinä tullutkaan paikalle. Gangsterit jäljittävät hänet, mutta eivät löydä rahoja. Koska kukaan ei osaa viittomakieltä, he järjestävät paikalle tulkin.
Gangsteri kysyy uhkaavan näköisenä: "Mihin olet piilottanut rahat?!" (Tulkki tulkkaa kysymyksen.)
Kuuro mies viittoo ja tulkki tulkkaa: "Jouduin heittämään rahat jokeen, koska poliisit olivat perässäni!"
Gangsteri suuttuu: "Älä ##¤@& valehtele! Kerro heti, missä rahat ovat! (Tulkki tulkkaa jälleen.)
Kuuro mies tulkin välityksellä: "Vannon, että se on totta! Minun oli pakko päästä niistä eroon!"
Gangsteri vetää esiin revolverin ja osoittaa sillä kuuron miehen silmien väliin. "Kerro minulle, missä rahat ovat, tai tapan sinut siihen paikkaan!!!" (Tulkki tulkkaa uhkauksen.)
Kuuron miehen otsalta valuu hiki. Hän viittoo: "Ne ovat kenkälaatikossa makuuhuoneessani olevan vaatehuoneen irtonaisen lattialaudan alla."
Tulkki sanoo: "En tiedä missä rahat ovat, enkä usko että uskallat vetää liipaisimesta."
Kuurojen yhteisössä erittäin tunnettu, klassinen vitsi. Viittomakielen tulkin ammattietiikka ja vaitiolovelvollisuus ovat herkullisia aiheita, joista saisi vaikka minkälaisia vitsejä ja tarinoita!
---
Ensimmäinen aviokriisi
Kuuro pariskunta meni naimisiin. Avioliittonsa ensimmäisen viikon aikana he huomasivat, etteivät voineet keskustella makuuhuoneessa, kun valot oli sammutettu. Muutaman yön jälkeen vaimo ehdottaa ratkaisua kommunikaatio-ongelmista johtuviin ikäviin väärinkäsityksiin. "Kultaseni", hän viittoo. "Miksi emme sopisi muutamia yksinkertaisia merkkejä? Jos haluat seksiä, purista vasenta tissiäni yhden kerran. Jos et halua, purista oikeaa tissiäni yhden kerran." Aviomiehen mielestä idea oli loistava. Hän vastaa vaimolleen: "Hyvä ehdotus. Jos haluat seksiä, vedä hepistä yhden kerran. Jos et halua, vedä hepistä.....50 kertaa."
Voi virnu. Tämän vitsin on ihan varmasti keksinyt kuuleva!
---
Kuulo-ongelmia
Eräällä vanhemmalla herralla oli ollut hankalia kuulo-ongelmia useamman vuoden ajan. Hän meni lääkärille, joka onnistui hankkimaan hänelle kuulokojeet, joilla mies kykeni kuulemaan sataprosenttisesti. Kuukauden päästä mies palasi lääkärille kontrolliin ja lääkäri sanoi: "Kuulosi on loistava! Perheesi on varmasti riemuissaan siitä, että kuulet jälleen normaalisti." Vanha mies vastasi: "En ole kertonut heille vielä. Istun vain ja kuuntelen, kun he keskustelevat. Olen jo kolme kertaa muuttanut testamenttiani!"
Hauska, mutta tyypillinen esimerkki vitsistä, jossa huono kuulo on vitsin teemana. En usko, että tämä on kuurojen yhteisöstä lähtöisin. Kuuleminen ei ole kuuroille niin merkityksellinen asia, että siitä alettaisiin vääntää vitsejä.
---
Motelli
Kuuro pariskunta päätti yöpyä matkallaan motellissa. Matka oli väsyttävä, joten he menevät aikaisin nukkumaan. Keskellä yötä vaimo herättää miehensä päänsärkyä valittaen ja pyytää häntä hakemaan särkylääkettä auton hansikaslokerosta. Unenpöpperöisenä mies nousee ylös, laittaa aamutakin päälle ja lähtee parkkipaikalle. Hän löytää aspiriinin ja kääntyy takaisin motellille päin vain huomatakseen unohtaneensa, missä heidän huoneensa sijaitsee. Mies miettii hetken ja palaa autolle, laittaa kätensä torvelle, painaa sen alas ja odottaa.
"Tuuuuuuuuuuuuuuuut."
Pian motellin ikkunoihin syttyy valot - kaikkiin paitsi yhteen. Se on heidän huoneensa, tietenkin.
Tämäkin on kuurojen yhteisössä tunnettu ja hyvin suosittu vitsi. Tässä hiukan sorretaan kuulevia, mikä on usein teemana vitseissä, jotka ovat kuurojen itsensä keksimiä. Koska itse joudumme suurimman osan päivästämme elämään kuulevien ehdoilla, vitsien kautta saamme nauraa heille. Siis teille. Ha ha ha.
On olemassa kuurojen itsensä luomia vitsejä, jotka ovat parhaimmillaan viittomakielellä esitettyinä. Toiset vitsit ovat kuulevien keksimiä ja niistä huomaa, etteivät kuulevat aina ole perillä asioista...
---
Kuuro blondi
Miksi kuuro blondi istuu sanomalehden päällä? - Jotta hän voisi lukea huulilta.
Ha ha. Very funny :P Tämä vitsi on varmasti kuulevien keksimä.
---
Mafia
Mafia palkkaa kuriiriksi kuuron miehen, sillä turvallisuussyistä on parempi, että hän ei kuule keskusteluja. Eräänä päivänä miehen piti kuljettaa mafialle suuri määrä rahaa, mutta hän ei ikinä tullutkaan paikalle. Gangsterit jäljittävät hänet, mutta eivät löydä rahoja. Koska kukaan ei osaa viittomakieltä, he järjestävät paikalle tulkin.
Gangsteri kysyy uhkaavan näköisenä: "Mihin olet piilottanut rahat?!" (Tulkki tulkkaa kysymyksen.)
Kuuro mies viittoo ja tulkki tulkkaa: "Jouduin heittämään rahat jokeen, koska poliisit olivat perässäni!"
Gangsteri suuttuu: "Älä ##¤@& valehtele! Kerro heti, missä rahat ovat! (Tulkki tulkkaa jälleen.)
Kuuro mies tulkin välityksellä: "Vannon, että se on totta! Minun oli pakko päästä niistä eroon!"
Gangsteri vetää esiin revolverin ja osoittaa sillä kuuron miehen silmien väliin. "Kerro minulle, missä rahat ovat, tai tapan sinut siihen paikkaan!!!" (Tulkki tulkkaa uhkauksen.)
Kuuron miehen otsalta valuu hiki. Hän viittoo: "Ne ovat kenkälaatikossa makuuhuoneessani olevan vaatehuoneen irtonaisen lattialaudan alla."
Tulkki sanoo: "En tiedä missä rahat ovat, enkä usko että uskallat vetää liipaisimesta."
Kuurojen yhteisössä erittäin tunnettu, klassinen vitsi. Viittomakielen tulkin ammattietiikka ja vaitiolovelvollisuus ovat herkullisia aiheita, joista saisi vaikka minkälaisia vitsejä ja tarinoita!
---
Ensimmäinen aviokriisi
Kuuro pariskunta meni naimisiin. Avioliittonsa ensimmäisen viikon aikana he huomasivat, etteivät voineet keskustella makuuhuoneessa, kun valot oli sammutettu. Muutaman yön jälkeen vaimo ehdottaa ratkaisua kommunikaatio-ongelmista johtuviin ikäviin väärinkäsityksiin. "Kultaseni", hän viittoo. "Miksi emme sopisi muutamia yksinkertaisia merkkejä? Jos haluat seksiä, purista vasenta tissiäni yhden kerran. Jos et halua, purista oikeaa tissiäni yhden kerran." Aviomiehen mielestä idea oli loistava. Hän vastaa vaimolleen: "Hyvä ehdotus. Jos haluat seksiä, vedä hepistä yhden kerran. Jos et halua, vedä hepistä.....50 kertaa."
Voi virnu. Tämän vitsin on ihan varmasti keksinyt kuuleva!
---
Kuulo-ongelmia
Eräällä vanhemmalla herralla oli ollut hankalia kuulo-ongelmia useamman vuoden ajan. Hän meni lääkärille, joka onnistui hankkimaan hänelle kuulokojeet, joilla mies kykeni kuulemaan sataprosenttisesti. Kuukauden päästä mies palasi lääkärille kontrolliin ja lääkäri sanoi: "Kuulosi on loistava! Perheesi on varmasti riemuissaan siitä, että kuulet jälleen normaalisti." Vanha mies vastasi: "En ole kertonut heille vielä. Istun vain ja kuuntelen, kun he keskustelevat. Olen jo kolme kertaa muuttanut testamenttiani!"
Hauska, mutta tyypillinen esimerkki vitsistä, jossa huono kuulo on vitsin teemana. En usko, että tämä on kuurojen yhteisöstä lähtöisin. Kuuleminen ei ole kuuroille niin merkityksellinen asia, että siitä alettaisiin vääntää vitsejä.
---
Motelli
Kuuro pariskunta päätti yöpyä matkallaan motellissa. Matka oli väsyttävä, joten he menevät aikaisin nukkumaan. Keskellä yötä vaimo herättää miehensä päänsärkyä valittaen ja pyytää häntä hakemaan särkylääkettä auton hansikaslokerosta. Unenpöpperöisenä mies nousee ylös, laittaa aamutakin päälle ja lähtee parkkipaikalle. Hän löytää aspiriinin ja kääntyy takaisin motellille päin vain huomatakseen unohtaneensa, missä heidän huoneensa sijaitsee. Mies miettii hetken ja palaa autolle, laittaa kätensä torvelle, painaa sen alas ja odottaa.
"Tuuuuuuuuuuuuuuuut."
Pian motellin ikkunoihin syttyy valot - kaikkiin paitsi yhteen. Se on heidän huoneensa, tietenkin.
Tämäkin on kuurojen yhteisössä tunnettu ja hyvin suosittu vitsi. Tässä hiukan sorretaan kuulevia, mikä on usein teemana vitseissä, jotka ovat kuurojen itsensä keksimiä. Koska itse joudumme suurimman osan päivästämme elämään kuulevien ehdoilla, vitsien kautta saamme nauraa heille. Siis teille. Ha ha ha.
maanantaina, heinäkuuta 17
Kuulevaksiko?
Monia kuulevia kiinnostaa, että haluaisinko olla kuuleva. He hämmästyvät usein kuullessaan vastauksen, joka on ehdoton EI!
Jos eräänä aamuna heräisin siihen, että kuulisin yhtäkkiä kaiken, tulisin niin hulluksi, että minut vietäisiin pakkopaidassa Lapinlahteen. Luoja. Elämäni olisi täysin pilalla. Kaikki se, minkä päälle olen elämäni rakentanut, murenisi sirpaleiksi. Koko olemassaoloni tarkoitus häviäisi ja tuijottaisin lamaantuneena eristyssellini pehmustettua seinää sormet tiukasti korvissa. Toivoisin jatkuvasti herääväni pahasta unesta. Saattaisin jopa tilaisuuden tullen tunkea teräviä esineitä korviini siinä toivossa että tekisin niille parantumatonta vahinkoa ja elämäni palautuisi jälleen normaaliksi.
Kuurous ei tietenkään ole elämäni tärkein asia. Se on kuitenkin osa minua siinä missä mikä tahansa muukin ominaisuuteni. Olen kiitollinen siitä, että elän juuri tätä elämää. Jos olisin kuuleva, minulla ei olisi näin suurta sosiaalista verkostoa. Minulla ei olisi kaikkia näitä tuhansia erilaisia, päivittäisiä kuuro vs. kuuleva -kokemuksia, jotka kasvattavat minua päivä päivältä enemmän. Sama päinvastoin - minä en enää kasvattaisi muita ihmisiä pelkästään olemalla minä. En todellakaan olisi enää minä, vaan sulautuisin massaan ja olisin samanlainen kuin muutkin ihmiset. Kuuleva. Kärsisin kroonisesta unettomuudesta ja valvoisin yöt outoja ääniä peläten ja kohtaloani murehtien. Elämässäni ei enää olisi sydäntäpusertavia yllätyksiä, vaan kuulisin aina, kun joku hiippailee takanani. Voisin hoitaa asiani kotisohvalta käsin puhelimitse. Saatuaan sairaalasta tiedon kuulevoitumisestani sosiaalitoimisto peruuttaisi tulkkipäätökseni ja takavarikoisi rakkaan vilkkuvalo-ovikelloni. Ystävät ja kaverit kohtelisivat minua kuin HIV-positiivista. Heidän olisi vaikea suhtautua asiaan ja luultavasti he lakkaisivat pikkuhiljaa pitämästä yhteyttä. He kokisivat, että en enää kuulu heihin, vaan niihin.
Luoja. Se olisi painajaismaista! Onneksi se on mahdotonta. Vai onko?
Kaikilla meillä on pelkomme :/
Jos eräänä aamuna heräisin siihen, että kuulisin yhtäkkiä kaiken, tulisin niin hulluksi, että minut vietäisiin pakkopaidassa Lapinlahteen. Luoja. Elämäni olisi täysin pilalla. Kaikki se, minkä päälle olen elämäni rakentanut, murenisi sirpaleiksi. Koko olemassaoloni tarkoitus häviäisi ja tuijottaisin lamaantuneena eristyssellini pehmustettua seinää sormet tiukasti korvissa. Toivoisin jatkuvasti herääväni pahasta unesta. Saattaisin jopa tilaisuuden tullen tunkea teräviä esineitä korviini siinä toivossa että tekisin niille parantumatonta vahinkoa ja elämäni palautuisi jälleen normaaliksi.
Kuurous ei tietenkään ole elämäni tärkein asia. Se on kuitenkin osa minua siinä missä mikä tahansa muukin ominaisuuteni. Olen kiitollinen siitä, että elän juuri tätä elämää. Jos olisin kuuleva, minulla ei olisi näin suurta sosiaalista verkostoa. Minulla ei olisi kaikkia näitä tuhansia erilaisia, päivittäisiä kuuro vs. kuuleva -kokemuksia, jotka kasvattavat minua päivä päivältä enemmän. Sama päinvastoin - minä en enää kasvattaisi muita ihmisiä pelkästään olemalla minä. En todellakaan olisi enää minä, vaan sulautuisin massaan ja olisin samanlainen kuin muutkin ihmiset. Kuuleva. Kärsisin kroonisesta unettomuudesta ja valvoisin yöt outoja ääniä peläten ja kohtaloani murehtien. Elämässäni ei enää olisi sydäntäpusertavia yllätyksiä, vaan kuulisin aina, kun joku hiippailee takanani. Voisin hoitaa asiani kotisohvalta käsin puhelimitse. Saatuaan sairaalasta tiedon kuulevoitumisestani sosiaalitoimisto peruuttaisi tulkkipäätökseni ja takavarikoisi rakkaan vilkkuvalo-ovikelloni. Ystävät ja kaverit kohtelisivat minua kuin HIV-positiivista. Heidän olisi vaikea suhtautua asiaan ja luultavasti he lakkaisivat pikkuhiljaa pitämästä yhteyttä. He kokisivat, että en enää kuulu heihin, vaan niihin.
Luoja. Se olisi painajaismaista! Onneksi se on mahdotonta. Vai onko?
Kaikilla meillä on pelkomme :/
torstaina, heinäkuuta 13
Myymäläkuuro jää aina kiinni [PART I]
Anttila. Kun olen kantanut keräämäni meikit, kosteusvoiteet ja muut tärkeät kauneuteni ylläpitotuotteet kassalle, tulee maksun hetki. 28,70 €. Okei. Kaivan lompakosta 20 €, sitten 5 €, ja hetkinen - kolikot taitavat riittää tasarahaksi asti. Lantteja kaivellessani huomaan sivusilmällä, että kassa liikahtaa jalalta toiselle. Merkki siitä, että se sanoi jotain ja pitää minua ylimielisenä bitchinä, kun en vastaa. Katson kassaan ystävällinen "anteeks, mitäsäsanoit?"-ilme kasvoillani, ja se toistaa kysymyksensä. "Ösfösul uss orggii?", se sanoo. Sisäänrakennettu täydennysohjelmani alkaa oitis raksuttaa. Uss? Ussi. Pussi. Muovipussi. "Joo, laita", vastaan sille ja nyökäytän päätäni. Se katsoo minua hölmistyneenä. Väärä arvaus, oletan. "Mitä?" kysyn nöyränä. "Nii, et oiskosul plussakorttii?" se kysyy ja naputtaa sormellaan tiskin päällä olevaa plussakorttimainosta. "Ai! Joo!" hihkaisen ja kaivan korttini esiin.
Sokos. Vielä ruuat pariksi päiväksi. Noukin koriin elintarvikkeita ja siirryn kassajonoon. Muonani siirtyvät liukuhihnalta kassan käsien kautta kaukaloon. 18,20 €. Maksan setelillä. Kassa avaa suunsa: "Uul, äzz uutt aheksakaxzzt." Äzz. Äs. S-etukortti. "Ei oo.", vastaan rutinoituneesti. Kassa katsoo minua kuin vankikarkuria. Hitto, väärä arvaus. "Siis mitä?", kysyn. "Niin, et täst puuttuu 8,20.", se sanoo pelokas katse silmissään. Katson sen kädessä olevaa 10 euron seteliä. Perse. Luulin antaneeni sille kakskymppisen! Väläytän anteeksipyytävän virnistyksen ja ojennan tytölle oikean setelin. Tilanne on niin koominen, että nauran sille vielä bussissa.
Alko. Vielä täytyy ostaa viinipullo illanistujaisiin ystävän luona. Valitsen vaihteeksi portugalilaisen Casal Garcian, joka on ihanan pirskahtelevaa. Sitten kassalle. Alkossa on aina jotenkin hienostunut tunnelma (paitsi kansallisten juopottelupäivien alla) ja kenties teinivuosien "Jäänkö kiinni vai enkö"-fiilis on edelleen läsnä. Alkossa käyminen on siis jännittävää, ja haluan käyttäytyä siellä sivistyneesti. Kassa luo minuun arvioivan silmäyksen ja vie pullon viivakoodinlukijan lähelle. Katseeni on kiinnittynyt tiiviisti kassaan (tai oikeastaan sen huuliin). Jos se vaikka kysyy papereita, niin osaan häsläämättä näyttää. Kassa katsahtaa minuun toisenkin kerran. Katson sitä intensiivisesti, odottaen: nytkö se kysyy? Kolmannella kerralla se jo huomaa, että tässä on jotain mätää. Sen otsa rypistyy: "Onko henkilöllisyystodistusta?"
Tätä menoa minulta kysytään papereita vielä nelikymppisenäkin.
Sokos. Vielä ruuat pariksi päiväksi. Noukin koriin elintarvikkeita ja siirryn kassajonoon. Muonani siirtyvät liukuhihnalta kassan käsien kautta kaukaloon. 18,20 €. Maksan setelillä. Kassa avaa suunsa: "Uul, äzz uutt aheksakaxzzt." Äzz. Äs. S-etukortti. "Ei oo.", vastaan rutinoituneesti. Kassa katsoo minua kuin vankikarkuria. Hitto, väärä arvaus. "Siis mitä?", kysyn. "Niin, et täst puuttuu 8,20.", se sanoo pelokas katse silmissään. Katson sen kädessä olevaa 10 euron seteliä. Perse. Luulin antaneeni sille kakskymppisen! Väläytän anteeksipyytävän virnistyksen ja ojennan tytölle oikean setelin. Tilanne on niin koominen, että nauran sille vielä bussissa.
Alko. Vielä täytyy ostaa viinipullo illanistujaisiin ystävän luona. Valitsen vaihteeksi portugalilaisen Casal Garcian, joka on ihanan pirskahtelevaa. Sitten kassalle. Alkossa on aina jotenkin hienostunut tunnelma (paitsi kansallisten juopottelupäivien alla) ja kenties teinivuosien "Jäänkö kiinni vai enkö"-fiilis on edelleen läsnä. Alkossa käyminen on siis jännittävää, ja haluan käyttäytyä siellä sivistyneesti. Kassa luo minuun arvioivan silmäyksen ja vie pullon viivakoodinlukijan lähelle. Katseeni on kiinnittynyt tiiviisti kassaan (tai oikeastaan sen huuliin). Jos se vaikka kysyy papereita, niin osaan häsläämättä näyttää. Kassa katsahtaa minuun toisenkin kerran. Katson sitä intensiivisesti, odottaen: nytkö se kysyy? Kolmannella kerralla se jo huomaa, että tässä on jotain mätää. Sen otsa rypistyy: "Onko henkilöllisyystodistusta?"
Tätä menoa minulta kysytään papereita vielä nelikymppisenäkin.
keskiviikkona, heinäkuuta 12
Tuntosarvet päässä
Lienee kiistaton tautologia, että koska meillä kuuroilla on huomattavasti heikentynyt tai täysin olematon kuuloaisti, se korvautuu sillä, että meidän visuaaliset kykymme lähentelevät X-Menin jäsenten mystisiä voimia. Hehe. Liioittelin hiukan. Mutta en kyllä panisi pahakseni tutustua Wolverineen vähän lähemmin :)~
Anyway, ei ole aina helppoa havaita kaikenlaisia asioita. Vaistoan herkästi, mitä mieltä ihminen on minusta tai toisista ihmisistä, onko hän rentoutunut vai kireä, valehteleeko hän kenties, viihtyykö hän seurassani vai tekeekö hän pian lähtöä jne. Kaikki tämä informaatio tulvii minulle jatkuvasti, kun olen sosiaalisissa tilanteissa, ja se tapahtuu täysin automaattisesti. En tietoisesti tutki ihmisiä sillä tavalla. En edes jaksaisi koko ajan kyylätä keskustelukumppania, eikä se olisi kohteliasta. Ikään kuin päästäni lähtisi yliherkät tuntosarvet, jotka vastaanottavat näkymättömiä värähtelyjä. Niitä ei harmi kyllä voi ottaa pois päältä kuten kuulokojeita.
Uskon, että on myös kuulevia, joiden nonverbaalinen tutka on herkistynyt. Kuuroilla se saattaa ehkä olla yleisempää, koska viittomakielen visuaalisuus on kouluttanut meidät pienestä pitäen kiinnittämään huomiota kasvojen ja kehon pienenpieniin liikkeisiin.
Toinen juttu mikä on minun mielestäni saattanut vaikuttaa asiaan on se, että moni meistä on viettänyt lapsuutensa kuulevien parissa. Valtaosa kuurojen lasten vanhemmista on kuulevia, jolloin kuuro lapsi syntyy kuulevaan sukuun ja yhteisöön. Kuurosta lapsesta tulee luonnollisesti osa tätä yhteisöä. Tässä vaiheessa kuuron lapsen identiteetti ei ehkä ole kovin selvä, mutta se alkaa alitajuisesti muotoutua. Hän vertaa itseään jatkuvasti muihin lapsiin. (Tätä tekevät kaikki lapset siitä huolimatta, ovatko he kuuroja vai kuulevia.) Jossain vaiheessa hän huomaa, että hänen ja muiden välillä on vissi ero. Toki kaikki lapset haluavat olla kuten muutkin. Erilaisuus harmittaa ja ehkä vähän nolottaakin. Ehkä korttelin lapset kiusaavat ja huutelevat. Et kuule, mitä ne huutavat, mutta ilmeistä ja kehon kielestä päätellen ne ovat vihamielisiä. Jo muutama tällainen kokemus saattaa jo laittaa lapsen varpailleen. Siitä lähtien kuuro lapsi alkaa lukea toisten ihmisten kasvoja ja eleitä. Onko tuo kiva vai ei? Tykkääkö se musta? Tämän takia on tärkeää, että kuuro lapsi saa jo pienestä pitäen tavata muita kuuroja lapsia ja ruveta rakentamaan identiteettiään. "Mitä sitten, jos kaikki naapurit puhuu vaan eikä niistä aina saa selvää - mulla on kuuroja kavereita joita mä tapaan joskus viikonloppuisin ja silloin me viitotaan ja leikitään yhdessä!"
Myös kielellä on tässäkin roolinsa. Jos lapsella ei ole kieltä, jonka kautta kommunikoida, lapsi viestii muiden ihmisten kanssa reagoimalla heidän nonverbaalisiin viesteihinsä, ja kehittyy tässä hurjan päteväksi. Äiti seisoo peikonlehden vieressä ja sen otsa on rypyssä, se ei ole tyytyväinen. Se ei varmaan tykännyt siitä, että mä tein hiekkakakkuja kukkaruukkuun. Yäää. Sitten äiti halaa ja sen suu liikkuu. Mitä nyt? Ne menee keittiöön. Menen perässä. Ahaa, ruoka. Nam. Isi ottaa jääkaapista Valkoisen tölkin ja Keltaisen tölkin ja näyttää niitä mulle. Sen suu liikkuu. Sen silmissä pilkahtaa ilo ja sen ilme on odottava. Osoitan riemastuneesti Valkoista tölkkiä ja isi kaataa mulle maitoa.
Näin se menee. Toiset kuurot lapset kommunikoivat tällä tavalla jopa kolmevuotiaiksi asti, ja ovat tosi taitavia näyttelemään kuulevaa. Tiedän tapauksia, joissa vanhemmat eivät ole uskoneet lapsensa olevan kuuro: "Joo, meidän Leenan puheen kehitys on vaan vähän viivästynyt, mutta kyllä se siitä vielä lähtee kehittymään." Nykypäivänä lapsille tehdään kuuloseulontoja, joissa kuurous paljastuu jo hyvin varhain, joten edellä mainitsemani esimerkki on todella harvinainen. Seulonnoissa on se hyvä puoli, että silloin vanhemmat pystyvät paremmin ottamaan lapsensa tarpeet huomioon mm. käymällä viittomakielen kursseilla. Tällä tavoin lapsen kielenkehitys lähtee hyvin käyntiin.
Näyttelemisestä vielä sen verran, että toki aikuisetkin kuurot harrastavat sitä ;) Tiedän että se on typerää, mutta minkäs teet kun et aina jaksa selittää tyypille, että et kuule. Asemalla seistessä saattaa joku hiipiä viereesi. Sen pää liikahtelee ja katsot, että mikäköhän sillä on. "Voi apua, se puhuu!" Katsot häntä ystävällisen kysyvä "Anteeks, olin ajatuksissani, eivätkä aivoni ehtineet rekisteröidä mitä sanoit"-ilme kasvoillasi. Tyyppi mitä luultavimmin ei huomaa että olet kuuro, ja toistaa sanomisensa. Vaikket saisi huuliosta selvää, on helppo nähdä, joriseeko tyyppi omiaan vai onko sillä jotain kysyttävää. Jos se ei katso sua odottavasti, se ei luultavasti kysynyt mitään. Puh. Voit katsoa sitä, hymyillä mukamas ymmärtäväisesti ja siirtää varovaisesti katseesi jonnekin muualle. Öhöm :P
Anyway, ei ole aina helppoa havaita kaikenlaisia asioita. Vaistoan herkästi, mitä mieltä ihminen on minusta tai toisista ihmisistä, onko hän rentoutunut vai kireä, valehteleeko hän kenties, viihtyykö hän seurassani vai tekeekö hän pian lähtöä jne. Kaikki tämä informaatio tulvii minulle jatkuvasti, kun olen sosiaalisissa tilanteissa, ja se tapahtuu täysin automaattisesti. En tietoisesti tutki ihmisiä sillä tavalla. En edes jaksaisi koko ajan kyylätä keskustelukumppania, eikä se olisi kohteliasta. Ikään kuin päästäni lähtisi yliherkät tuntosarvet, jotka vastaanottavat näkymättömiä värähtelyjä. Niitä ei harmi kyllä voi ottaa pois päältä kuten kuulokojeita.
Uskon, että on myös kuulevia, joiden nonverbaalinen tutka on herkistynyt. Kuuroilla se saattaa ehkä olla yleisempää, koska viittomakielen visuaalisuus on kouluttanut meidät pienestä pitäen kiinnittämään huomiota kasvojen ja kehon pienenpieniin liikkeisiin.
Toinen juttu mikä on minun mielestäni saattanut vaikuttaa asiaan on se, että moni meistä on viettänyt lapsuutensa kuulevien parissa. Valtaosa kuurojen lasten vanhemmista on kuulevia, jolloin kuuro lapsi syntyy kuulevaan sukuun ja yhteisöön. Kuurosta lapsesta tulee luonnollisesti osa tätä yhteisöä. Tässä vaiheessa kuuron lapsen identiteetti ei ehkä ole kovin selvä, mutta se alkaa alitajuisesti muotoutua. Hän vertaa itseään jatkuvasti muihin lapsiin. (Tätä tekevät kaikki lapset siitä huolimatta, ovatko he kuuroja vai kuulevia.) Jossain vaiheessa hän huomaa, että hänen ja muiden välillä on vissi ero. Toki kaikki lapset haluavat olla kuten muutkin. Erilaisuus harmittaa ja ehkä vähän nolottaakin. Ehkä korttelin lapset kiusaavat ja huutelevat. Et kuule, mitä ne huutavat, mutta ilmeistä ja kehon kielestä päätellen ne ovat vihamielisiä. Jo muutama tällainen kokemus saattaa jo laittaa lapsen varpailleen. Siitä lähtien kuuro lapsi alkaa lukea toisten ihmisten kasvoja ja eleitä. Onko tuo kiva vai ei? Tykkääkö se musta? Tämän takia on tärkeää, että kuuro lapsi saa jo pienestä pitäen tavata muita kuuroja lapsia ja ruveta rakentamaan identiteettiään. "Mitä sitten, jos kaikki naapurit puhuu vaan eikä niistä aina saa selvää - mulla on kuuroja kavereita joita mä tapaan joskus viikonloppuisin ja silloin me viitotaan ja leikitään yhdessä!"
Myös kielellä on tässäkin roolinsa. Jos lapsella ei ole kieltä, jonka kautta kommunikoida, lapsi viestii muiden ihmisten kanssa reagoimalla heidän nonverbaalisiin viesteihinsä, ja kehittyy tässä hurjan päteväksi. Äiti seisoo peikonlehden vieressä ja sen otsa on rypyssä, se ei ole tyytyväinen. Se ei varmaan tykännyt siitä, että mä tein hiekkakakkuja kukkaruukkuun. Yäää. Sitten äiti halaa ja sen suu liikkuu. Mitä nyt? Ne menee keittiöön. Menen perässä. Ahaa, ruoka. Nam. Isi ottaa jääkaapista Valkoisen tölkin ja Keltaisen tölkin ja näyttää niitä mulle. Sen suu liikkuu. Sen silmissä pilkahtaa ilo ja sen ilme on odottava. Osoitan riemastuneesti Valkoista tölkkiä ja isi kaataa mulle maitoa.
Näin se menee. Toiset kuurot lapset kommunikoivat tällä tavalla jopa kolmevuotiaiksi asti, ja ovat tosi taitavia näyttelemään kuulevaa. Tiedän tapauksia, joissa vanhemmat eivät ole uskoneet lapsensa olevan kuuro: "Joo, meidän Leenan puheen kehitys on vaan vähän viivästynyt, mutta kyllä se siitä vielä lähtee kehittymään." Nykypäivänä lapsille tehdään kuuloseulontoja, joissa kuurous paljastuu jo hyvin varhain, joten edellä mainitsemani esimerkki on todella harvinainen. Seulonnoissa on se hyvä puoli, että silloin vanhemmat pystyvät paremmin ottamaan lapsensa tarpeet huomioon mm. käymällä viittomakielen kursseilla. Tällä tavoin lapsen kielenkehitys lähtee hyvin käyntiin.
Näyttelemisestä vielä sen verran, että toki aikuisetkin kuurot harrastavat sitä ;) Tiedän että se on typerää, mutta minkäs teet kun et aina jaksa selittää tyypille, että et kuule. Asemalla seistessä saattaa joku hiipiä viereesi. Sen pää liikahtelee ja katsot, että mikäköhän sillä on. "Voi apua, se puhuu!" Katsot häntä ystävällisen kysyvä "Anteeks, olin ajatuksissani, eivätkä aivoni ehtineet rekisteröidä mitä sanoit"-ilme kasvoillasi. Tyyppi mitä luultavimmin ei huomaa että olet kuuro, ja toistaa sanomisensa. Vaikket saisi huuliosta selvää, on helppo nähdä, joriseeko tyyppi omiaan vai onko sillä jotain kysyttävää. Jos se ei katso sua odottavasti, se ei luultavasti kysynyt mitään. Puh. Voit katsoa sitä, hymyillä mukamas ymmärtäväisesti ja siirtää varovaisesti katseesi jonnekin muualle. Öhöm :P
maanantaina, heinäkuuta 10
Ikuiset kysymykset
Viimeisen kahden viikon sisällä minulta on jo kahdesti kysytty: "Anteeks, mut saanko kysyä.. Sano vaan jos tää on tyhmä kysymys tai jotain.. Eli onko viittomakieli kansainvälinen, siis niinku jos kaksi eri maalaista kuuroa tapaa toisensa, niin pystyyks ne käyttää samaa kieltä?" Tällainen kysymys lopetetaan yleensä epämääräiseen käsien huidontaan, joka itse asiassa saattaa nostaa ärsytyskertoimia, jos sattuu olemaan harvinainen ketutus päällä. Jos kuuleva hallitsee jotain ihan oikeita viittomia, niin se on aivan ok ja jopa varsin ilahduttavaa. Mutta jos se yrittää imitoida äidinkieltäni heiluttamalla käsiään täysin mielivaltaisesti ja pahimmassa tapauksessa heittää sekaan muutamia kansainvälisiä (lue: hävyttömiä) merkkejä, niin silloin multa tipahtaa arvostus aivan totaalisesti.
Silti kuulevia kohtaan täytyy olla kärsivällinen, koska ne eivät tiedä asioista mitään. Ja minä olen kävelevä viittomakielivalistuskone, ja kuurotietouden levittäminen on elämäntehtäväni. "Ei, viittomakieli ei ole kansainvälinen kieli. Jokaisella maalla on oma viittomakielensä --", vastaan tottuneesti, kunnes kuuleva keskeyttää: "Ai ihanko totta?! No voi harmi! Se olis ollu tosi mahtavaa!" Jatkan kärsivällisesti: "Joo, mut eihän se ole mitenkään mahdollista, koska kieli tarvitsee kulttuurin, jossa se kehittyy. Sama juttu puhuttujen kielten kanssa --" tässä vaiheessa äärimmäisen herkkä nonverbaalinen tutkani hälyttää, että kuuleva keskustelukumppanini on menettänyt kiinnostuksensa aihetta kohtaan. Joo. Viittomakieli ei enää olekaan niin coolia.
Toinen, mistä kuulevat ovat kauhean kiinnostuneita, ovat hävyttömät viittomat. Olen monesti opettanut p***at, v**ut ja p****leet ja sen jälkeen saanut kärsiä siitä loppuillan. Ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kuulevan poikaystäväni viittomakielen opiskelun kiinnostus lopahti siihen, kun hän oppi kirosanojen lisäksi viittomaan yhden säkeistön jostain biisistä. Niin ja tietysti sormiaakkoset. Arvata saattaa, ettei suhteemme kestänyt.
Silti kuulevia kohtaan täytyy olla kärsivällinen, koska ne eivät tiedä asioista mitään. Ja minä olen kävelevä viittomakielivalistuskone, ja kuurotietouden levittäminen on elämäntehtäväni. "Ei, viittomakieli ei ole kansainvälinen kieli. Jokaisella maalla on oma viittomakielensä --", vastaan tottuneesti, kunnes kuuleva keskeyttää: "Ai ihanko totta?! No voi harmi! Se olis ollu tosi mahtavaa!" Jatkan kärsivällisesti: "Joo, mut eihän se ole mitenkään mahdollista, koska kieli tarvitsee kulttuurin, jossa se kehittyy. Sama juttu puhuttujen kielten kanssa --" tässä vaiheessa äärimmäisen herkkä nonverbaalinen tutkani hälyttää, että kuuleva keskustelukumppanini on menettänyt kiinnostuksensa aihetta kohtaan. Joo. Viittomakieli ei enää olekaan niin coolia.
Toinen, mistä kuulevat ovat kauhean kiinnostuneita, ovat hävyttömät viittomat. Olen monesti opettanut p***at, v**ut ja p****leet ja sen jälkeen saanut kärsiä siitä loppuillan. Ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kuulevan poikaystäväni viittomakielen opiskelun kiinnostus lopahti siihen, kun hän oppi kirosanojen lisäksi viittomaan yhden säkeistön jostain biisistä. Niin ja tietysti sormiaakkoset. Arvata saattaa, ettei suhteemme kestänyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)